Sanattomat viestit

He hymyilevät leveästi uudelle kasvolle ja ojentavat kätensä kättelyyn. Saavun ensimmäistä kertaa tähän pieneen, vain neljä (suur)perhettä käsittävään pakolaisleiriin. Ajamme rekkaan rakennetun seinäkiipeilyseinän heidän pihalleen, työnnämme kiipeilykengät heidän jalkoihinsa. Psykososiaalinen tuki saapuu leireihin monenlaisissa muodoissa.

Puhutko sinä arabiaa, kysyvät teinipojat ja vastaan vähän.
Mikä sinun nimesi on entä väännetäänkö kättä?

Me väännämme kättä ja minä voitan. Me kiipeämme kiipeilyseinää ja he voittavat.

Neljän tunnin aikana leirin pihamaalla voi selvästi aistia yhteisön tervehenkisyyden. Oppilaamme ovat avoimia, rentoja ja auttavat toinen toisiaan ratkaisemaan kiipeilyseinän pulmat. Tytötkin kiipeävät. Kaikki antavat tilaa toisilleen.

Mutta tällaista ei ole kaikkialla. Joissakin leireissä tunnelma on raskas ja salaperäinen, lapset ovat sisäänpäinkääntyneitä tai aggressiivisia. Millaiset olot ovat lapsella joka remuaa ja melskaa kunnes pääsee syliin. Ja remuaa ja melskaa kunnes otan hänet syliin yhä uudestaan. Onko hänellä syliä kotona? Samassa leirissä seitsenvuotias saapuu huoneeseen suuri keittiöveitsi kädessään ja huitaisee jämäkästi kohti isosiskoaan.

Ja entä tuo arka lapsi, voinko koskea häneen? Millaisen tunnereaktion se hänessä aiheuttaa, millaisia salaisuuksia hän kantaa. Kuka tähän lapseen täällä koskee ja millä tavoin.

Libanonin ja Syyrian rajalle

Damashq, damashq, damashq, huutavat minibussien kuljettajat libanonilaisen pikkukylän päätiellä etsiessään kyytiläisiä Syyriaan. Rajalle on täältä matkaa alle 20 kilometriä. Ilmassa tuoksuu auringon paahtama pöly, muhkeat banaanitertut houkuttelevat sikin sokin ajavia autoja tien varren katukojuissa.

Paikallisen humanitäärisen organisaation toimistossa katselen Libanonin Syyrian vastaisen rajaseudun karttaa, siihen on merkitty punaisella täplällä jokainen pakolaisten parakkileiri, viralliset ja epäviralliset. Täpliä on satoja, ne värittävät kartan maan pituudelta pohjoisesta etelään. Virallisesti Libanonissa on syyrialaisia puoli miljoonaa, he sanovat. Todellisuudessa lähemmäs miljoona. Lisäksi satoja tuhansia palestiinalaisia pakolaisia on ollut täällä jo vuosikymmeniä.

Saan organisaation liivit ylleni ja lähdemme jeepillä kohti yhtä lähiseudun leiriä. Tie on kuoppainen hiekkatie, pölypilvi peittää asuinrakennelmat alleen ajaessamme ohi. Jotkut asuvat varta vasten humanitääriseen tarpeeseen suunnitelluissa suurissa teltoissa, toiset ovat käyttäneet irtomateriaaleja ja ahkeroineet omanlaisensa asumuksen. Jotkut elävät konteissa. Rakennelmat istuvat vieretysten, kuin pieni kylä olisi rakennettu tälle tyhjälle maaseudun tontille vain kivenheiton päähän libanonilaisten asuinrakennuksista.

Marhaba, tervehdin luoksemme saapuvia naisia ja lapsia. He hymyilevät meille, tuntevat jo automme, tuntevat tummansiniset liivimme. Näitä kuoppaisia teitä, näitä punaisia täpliä kiertäisin seuraavat kaksi kuukautta.

Ana rah ashtaqlekum

Nainen hymyilee edessäni sohvalla. Minä nauran, minä yritän saada sinut nauramaan, mutta sydämeni on väsynyt, hän sanoo. Meidän kaikkien sotaa paenneiden sydämet ovat väsyneitä.

Hän on sydämellisimpiä syyrialaisia joita olen Turkissa ollessani kohdannut. Mutta tällä kertaa emme puhu perhearjesta tai tomaattien hinnoista, tällä kertaa hän ei katso intensiivisesti silmiini selittäessään uutta arabian kielen sanaa. Tällä kertaa hän avaa sydämensä, näyttää kuinka paljon surua kantaa sisällään, vaikka hänen huulillaan loistaa aurinko.

Minä olin 14-vuotias mennessäni naimisiin, hän kertoo. Haram, hän sanoo. 15-vuotiaana synnytin esikoiseni. Haram, se on liian nuorena. Silloin minä itkin ja lapsi sylissäni itki.

Kuulin tulevan aviomieheni äänen ensimmäistä kertaa kihlajaispäivänämme. Silloin en rakastanut häntä mutta rakkaus tuli myöhemmin. Nyt rakastan häntä paljon paljon paljon.

…..

Neljän huoneen asuntoomme virtaa edelleen uusia tulokkaita Syyriasta. Joka toinen päivä saapuu joku. Yhtäkkiä saapuu viisi kerralla. Me ostamme lisää patjoja olohuoneen lattialle, lisää tyynyjä ja vilttejä. Me keitämme kolme kiloa riisiä joka aterialle, ja yhtäkkiä tässäkin perheessä puhutaan entistä useammin tomaattien hinnoista. Näin monen ruokkiminen käy kalliiksi. Pyykkikone pyörii monta kertaa päivässä, ja keittiöstä löytyy aina tiskattavaa.

He tulevat, minä lähden. Suutelen perheen lapset ovella, rutistan alle 2-vuotiaan syliini, hänet joka jokaikinen aamu tepasteli luokseni silmät unenpöpperössä nimeäni hokien.

Haluan halata 10-vuotiasta, häntä jonka saatoin uuteen kouluun kun hän vihdoin aloitti koulutaipaleensa kahden vuoden tauon jälkeen.

Suutelen puolivuotiasta otsalle ja muistan kuinka katselin pojan ympärileikkausta olohuoneemme lattialla. Niin paljon on kulttuureissamme eroja.

Keinutan kahden viikon ikäistä viltissään, niin kuin keinutin häntä sairaalassa kehdossaan silloin kuin hänen äitinsä nukkui synnytyksen väsymystään pois.

Kuka nyt tulee kanssani torille, kysyy perheen vanhin sisko. Kuka kantaa kaiken tämän ruoan kotiin minun kanssani?

Tänä iltana istumapaikkasi olohuoneen patjoilla on tyhjä, sanoo vanhin veli. Perhe on koolla, ystävät tulevat taloon mutta sinä et ole enää siellä.

انا راح اشتاقلكم

Pakomatka ovellemme

Pilkkopimeät portaat yläkertaan, ja vielä kaksi kerrosta lisää. Vastapäisen asunnon ovi roikkuu kallellaan, sitä on tilkitty laudanpätkällä. En tiedä asuuko oven takana kukaan. Meidän ovemme vieressä roikkuu sähköjohtoa, ovikellokin on joskus ollut.

Asunnon ovi kumisee koputuksista monta kertaa päivässä. Kenelläkään ei ole avainta, joku on aina sisällä avaamassa oven.

Kello viisi aamulla ovi jälleen odottaa avaajaa. Kaksi sukulaismiestä saapuu tuoreina suoraan Syyriasta. Heidän kanssaan perheen vanhin veli on puhunut puhelimessa joka ilta. Puhelut ovat olleet kiihkeitä keskusteluja rahasta ja elinoloista, kun miehet ovat viipyneet Turkin ja Syyrian rajalla, etsineet tietä rajan läpi turvaan.

Miehet astuvat sisään ja nukkuvat pitkälle aamuun asunnon sohvilla, herättyään he rukoilevat ja istuvat vaitonaisina. Toisen vaimo ja pieni tyttö on vielä Syyriassa, kuiskaavat perheen naiset. Miesten silmissä häilyy sokki, väsymys ja epätietoisuus. Seuraavana päivänä he katoavat aamulla aikaisin, löytävät töitä, ja illalla jo varovasti hymyilevät ja vitsailevat. Heidän pakonsa on vihdoin päättynyt.

Jo seuraavana iltana saapuvat seuraavat matkalaiset. Viisi nuorukaista, sukulaisia hekin, ovat kävelleet 40 päivää Syyrian läpi, viidennellä yrityksellä päässeet rajan yli ja maksaneet 700 Yhdysvaltain dollaria taksista rajalta luoksemme Izmitiin.

He kertovat olosuhteista rajalla, mutta puhe on liian nopeaa ymmärtääkseni paljoa. Armeija, Turkin raja, ampuminen, pieni lapsi ja osuma poskeen, nämä sanat erotan kertomuksesta. He kertovat olosuhteista kotikaupungissa Syyriassa, kuinka ruokaa on rajallisesti, kuinka ihmiset pelkäävät ISISiä ja pakenevat joukoittain. He kertovat pakastekanan maksavan 25-kertaisesti normaaliin verrattuna ja kasviksista on tarjolla vain munakoisoja.

Neljän huoneen asunnossa asuu nyt 21 henkeä. Patjat levitetään lattioille niin ettei ole tilaa edes kulkuväylille. Tyynyjä ja peittoja ei riitä kaikille, ne annetaan Syyriasta juuri saapuneille, työssä käyville miehille sekä alle viikon ikäiselle vastasyntyneelle. Perheen naiset taittelevat talvivaatteita tyynyikseen, asettuvat vieri viereen matolle nukkumaan jakaen viltin keskenään.

Toisiamme ihmetellen

Kolme viikkoa on kulunut syyrialaisperheessä asuessa. Kymmenen päivää totuttelimme erilaisiin maailmoihimme, ollen toinen toisillemme vieraita. He eivät puhu englantia, ja yhteisen kielen puuttuessa me toinen toistemme elämiä ja ajatuskulkuja hiljaa ihmettelimme.

Nyt minä olen sulautunut heidän tapoihinsa, he ovat sulautuneet minun, ja minä olen alkanut puhua arabiaa.

He rukoilevat viisi kertaa päivässä, lukevat toisinaan Koraania, aikuiset naiset verhoutuvat ulkona pelkät silmät paljastavaan niqabiin ja sisälläkin hiukset kokonaan peittävää hijabiin sekä ranteisiin ja nilkkoihin ulottuvaan mekkoon. Aviomiesten tullessa töistä naiset rientävät tarjoamaan heille lasillisen vettä, tarjoamaan pyyhkeen suihkuun, ojentamaan tyynyn selän taakse sohvalle.

Kyselen mitä mieltä naiset ovat niqabista, miten ISISin hallitsemalla alueella asuminen vaikutti heidän käyttäytymiseensä, miksi naiset eivät käy töissä. He kysyvät minulta miksi en ole kotona perustamassa perhettä, miksi en halua koko vartalon peittävää pukua ja mitä ajattelen Jumalasta.

Kun viimeinenkin mies on saapunut töistä, naiset levittävät vahakankaan olohuoneen lattialle ja asettavat siihen illallisen suurella tarjottimella. Miehet istuutuvat ruoan ympärille toisen säärensä päälle, toinen jalka koukistettuna pystyyn rintaa vasten. Näin sääri painaa kevyesti vatsaa ruokaillessa ja kylläisyyden tunne on helpompi havaita, he selittävät.

Miksi naiset eivät syö teidän kanssa yhdessä? Minä kyseenalaistan heidän tapojaan ja he minun, puolin ja toisin lempeästi ja lämmöllä.

Bismillaah, he sanovat aloittaessaan ruokailun, osa noukkii leipäpalan avulla suupalallisen ruokaa tarjottimelta, toiset syövät lusikalla, osa suoraan sormin kämmeneensä riisipallon puristaen. Kullekin ojennetun leivän loppumista tarkkailee yleensä perheen nuorimmainen poika, ja hän ojentaa uutta leipää hieman ennen kuin edellinen loppuu. Teetä juodaan snapsilasin kokoisista laseista runsaalla sokerilla, ja teelasin tyhjentymisen tarkkailu ja lasin täyttäminen on leivänkaltainen rituaali.

Hamdullaah, miehet sanovat ollessaan kylläisiä ja vetäytyvät tarjottimen ääreltä sohvalle. Nuorimmaiset pojat kantavat illallistarjottimen naisten huoneen lattialle, jossa naiset ruokaa odotellessaan ovat maistelleet mandariineja.

Elämiä ja kuolleita

Turkin Izmitissä, reilun tunnin matkan päässä Istanbulista, asuu neljän huoneen asunnossa terveysongelmista kärsivä äiti, kolme tytärtä (10 – 29 v), neljä poikaa (15 – 28 v), yhden tyttären aviomies ja kahden pojan vaimot ja kolme lasta. Kaksi naisista on raskaana. Perhe on kotoisin Syyriasta.

He rakentavat Izmitissä uutta elämää, mutta tämä kaikki on vain väliaikaista. He odottavat sodan loppumista, että voisivat palata kotiinsa, siihen samaan kylään Irakin rajan lähelle, että voisivat rakentaa pommitetun talonsa uudelleen. He näyttävät kuvia entisestä talostaan, oliivi- ja aprikoosipuistaan, kanoistaan. He kertovat oppineensa uimaan – toisin kuin monet syyrialaiset – sillä heidän kylänsä lähellä virtasi joki.

Heidän kotiseutunsa on tällä hetkellä kenties maan pahin taistelutanner, joka päivä uutiset toistavat heidän kotikaupunkinsa nimeä ja julistavat päivän uhriluvut. Tänään 39 kuollutta, he referoivat televisiouutisia minulle. Tänään Venäjä hyökkäsi pommein ja yli 100 kuollutta, he sanovat. He näyttävät kuvia kuolleista lapsista, aivan pienistäkin, vieri viereen nostettuina, vereen kietoutuneina. Tällainen on meidän kotikaupunkimme nyt, he sanovat ja heidän äänensä on täynnä tunnetta. Nämä ovat meidän kuolleita lapsiamme.

Perheen vanhimman pojan 2-vuotias kirmaa arabialaisella matolla hyväntuulisena ja isänsä katselee häntä pohtien onko taapero jo aikuinen voidessaan joskus palata kotimaahansa. Jonain päivänä hän palaa, hän ja kaltaisensa sotalapset, ja me rakennamme maamme uudelleen.

Suomessa

Joku kysyy tapahtuiko jotakin odottamatonta, kun palasin Suomeen jo nyt. Mietin, en itsekään tiedä. Ei, sanon. Mutta olin uupunut jatkuvasti sopeutumaan uuteen, uupunut kodittomuuteen ja sosiaalisten piirien pinnallisuuteen.

Suomessa nukun vuorotellen paljon, jetlagia ja matkaväsymystä, ja liian vähän, öiden valoisuus hämmentää. Suomessa olo hämmentää.

Muutamia Ateenassa tapaamiani tovereita on kevään aikana lähetetty ympäri Eurooppaa, jotkut Suomeenkin. Eri maista sataa vierailupyyntöjä, valokuvia perheiden lapsista hymyilemässä puistossa, kiitollisuutta, välittämistä. I will never forget you Janni.

Enkä minäkään unohda heitä mutta unohdan näkemäni ja kokemani asiat. Kun ystävät kysyvät Kreikasta ja Serbiasta, tajuan että mieleni pyrkii seesteisyyteen, työntämään kuvat ja tarinat alitajuntaan.

Välillä tekee mieli uppoutua viikoksi teltan kanssa suomalaiseen metsään ja vain ajatella. Keittää ruokaa tulella ja vetää keuhkoihin puhdasta luontoa.

Temppelielämää

Tuntuu absurdilta astella rinkka selässä buddhalaistemppelin jylhästä portista. Olen saapunut Koya-sanille, Japanin pyhimmälle vuorelle 110 temppelin keskelle. Yhdessä niistä nukkuisin seuraavat pari yötä. Riisuessani kenkiäni puuverannan edessä nuorehko munkki liitää nilkkamittaisessa kaavussaan tervehtimään. Konnichiwa!

Temppelin vieraskortti on japanilaista ylhäältä-alas kirjoitustyyliä, pyörittelen paperia pohtien mihin suuntaan kirjoittaisin nimeni jottei se olisi lukijalle aivan väärin päin. Worship is 5:45 in morning, sanoo munkki. We finish for breakfast 7:15. Pitkä meditointi, säälin sääriparkojani joiden päällä tulen polvillani tuon ajan istumaan.

Päivällä vaellan kahden kilometrin mittaisen, satoja vuosia vanhojen puiden ja 200 000 hautakiven reunustaman polun Kukain (tärkeä uskonnollinen heppu) mausoleumille. Taipaleen varrella kurkkaan maagiseen kaivoon ja näen kuvajaiseni – jos en näkisi, kuolisin seuraavien kolmen vuoden kuluessa. Kumarran pyhälle alueelle vievällä kaarevalla puusillalla, sillä Kukai on kertomusten mukaan edelleen elossa mauseleumissaan. Virallisesti hänen sanotaan vaipuneen ikuiseen meditaatioon.

Sillan jälkeen sieluni puhtaus punnitaan: puhtaille sieluille pyhän kiven nostaminen tuntuu kevyeltä, syntisille painavalta. Oh it is very heavy, toteaa edelläni astellut pariskunta hämmästyneenä. Valmistaudun henkisesti raskaaseen nostoon, ja kivi nousee kepeästi. She lifted it up straight away, kuiskuttaa herra vaimolleen.

Illalla upottaudun temppelin kuumaan ammeeseen, kuuma vesi ympäröi kehon ja huuhtoo väsymyksen mennessään. Puen oman nilkkamittaisen kaapuni, katselen ikkunasta temppelin puutarhaa iltahämärässä. Muistelen maatilan buddhalaista isäntää, jolta opin paljon viisautta. Many things can happen. Always appreciate.

Historiaa rakentamassa

Jätän maatilan pian, ja mitä lähempänä lähtö on, sen enemmän tunnen olevani kotona. Seison hämärtyvässä illassa yksin pilkkopimeässä talossa ja katselen ympärilläni kätteni jälkeä. Pohdin mitkä rakentamani osaset jäävät talon elämään ja mitkä katoavat tulevaisuuteen.

Tässä oli ennen bambumetsä, nyt enää raivaussaha bambukasalla ja käsivarteni ruhjeilla kaatuvien bambujen koppaamisesta. Kymmenen vuoden päästä tältä paikalta korjataan ensimmäinen viinikelpoinen rypälesato.

Näistä tukeista kuorin vuoluraudalla kuorikerroksen, pohdiskelin miten päin vuolurautaa pidetään kädessä ja käärin teippiä kämmenen ympärille ensimmäisen rakon ilmestyessä. Pian tukit kannattelevat uutta kattoa.

Tuolla harjasin mutakerroksen alta kastelukanavaa tulevia pähkinäpuita varten, ja isännän unelmissa samat puut seisovat paikoillaan vielä 200 vuodenkin kuluttua.

Janni, olet ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ihminen joka on yöpynyt tässä talossa, jätä merkkisi talon historiaan, sanoo isäntä. Suunnittele keittiön lattian kuviointi, mikä tahansa materiaali, mikä tahansa kuvio.

Ajamme pitkin laaksoja ja joenvarsia etsimässä kauniita luonnonkiviä. Aina kiireinen isäntä käyttää kaksi tuntia ajastaan kivimetsästyksessä. Sinä valitset, minä kannan, hän sanoo ja hymyilee tietäen että kannan kumminkin lohkareeni itse.

Muotoilen kivistä polun keittiön lattiaan. Kaiverran keskimmäiseen, suurimpaan kiveen nimeni, suljen ovet takanani ja lähden talosta viimeistä kertaa.

Tietöissä

Aamuseitsemältä maaseudun rauhassa heittelen kivienlohkareita ja vanhaa rappauslevyä kottikärryyn, potkin isoimmat levyt palasiksi ennen kuormausta. Rullaan kottikärryt talon toiselle puolen, vatsanpohjaa myöten lihakset jännittyvät täpötäysien kärryjen kanssa polulla tasapainoillessa. Kippaan lastin monttuun, kippaaminen ei ole kovin hallittua kärryjen painon takia. Hyppään kivien perässä kuoppaan, tamppaan kasaa jaloilla. Vasaroin rappauslevyt murusiksi ja tasoitan murukasan pintaa. Noin 15 kottikärrykierroksen ja 6 tunnin jälkeen tavoite alkaa hahmottua: rakennan tasaista, autonmentävää tietä.

Kun saavun kotitalolle kello 14, teen tulen pesuhuoneen kaminaan, jotta kahden tunnin lämmityksen jälkeen olisi lämmin kylpy- ja pesuvesi. Viikkaan pyykit bambuorsilta omille paikoilleen, olen uurastuksesta liian poikki pesemään lisää pyykkiä. Pesen tiskit lounaan jäljiltä, yhdistän riisinkeittimien riisit samaan kulhoon, ja olen liian poikki laittamaan lisää riisiä kypsymään illallista varten. Muutan tatamiltani toiseen huoneeseen, luuttuan uuden huoneen lattian, kannan tavarani, ja olen liian poikki vaihtamaan lakanat.

Kahdeksalta laskeudun tatamilleni, heivaan hämähäkin seinästä pihalle, kokoan tavaroitani hieman enemmän kasaan jotta hiiri ei kipuaisi sekaan. Yö on hiljainen ja pimeä.