Polkuja iholla

Puulavoista rakennetussa sängyssäni, lommoksi painuneen patjani päällä vedän kaksi kerrosta peittoja pääni yli pimeässä Bekaan laakson yössä. Vällyihin hautautuneena, pieneksi paketiksi kipristyneenä odotan lämpeneväni kyllin jotta voin rentoutua ja nukahtaa. Teen pienen ilmareiän peittoihin pääni viereen, ja tunnen kuinka hyisen kylmä ilma virtaa kasvoilleni. Pienennän ilma-aukkoa, siirrän sitä eri kohtaan, lopulta päätän sulkea sen kokonaan.

Tänään tulin kotiin niin myöhään, etten enää jaksanut sytyttää tulta kamiinaan ja odottaa huoneeni lämpenemistä. Tänään nukkuisin kylmässä. Lopulta nukahdan ilma-aukkoteatteriini.

Teinpä tulet kamiinaan illalla tai en, yöksi sammutan sen, joten joka ikinen aamu herään kylmyyteen. Raahustan kylpyhuoneeseen, palelen. Lämmintä vettä ei ole, sillä sen lämmitys 30-asteiseksi kestää tunnin, suihkulämpötilaan saakka puolitoista tuntia. Heitän yöpaitana käyttämäni villapaidan yltäni, paljas ihoni tunnustelee aikaisen aamun koleutta. Puen uuden villapaidan nopeasti, menkää pois iholtani kylmyys ja koleus.

Ajamme kuorma-autolla kaukaisempiin syyrialaisten leireihin, viemme 40 säkkiä ruokaa tämän alueen heikoimmassa asemassa oleville perheille. Toissa viikolla veimme kamiinat ja viime viikolla lämmitysöljyä.

Lähestymme ensimmäistä leiriä, he näkevät kuorma-automme, siniset liivimme, ja saapuvat luoksemme. Me tuomme ruokaa, sanomme. Me tarvitsemme peittoja, he sanovat, ja sisintäni vihlaisee. Minä asun oikeassa talossa toisin kuin he, ja minäkin palelen öisin.

Samana iltana kaivan kaapeista kolmannen peiton, levitän sen sängylleni kahden aiemman peittoni päälle.

Vuoret vilisevät ohi molemmin puolin. Lumi on laskeutunut korkeimmille huipuille.

Kiemurtelen jeepillä laaksonpohjan viliseviä katuja pitkin, autoilijat koukkailevat toistensa ohitse oikealta ja vasemmalta, jalankulkijat hyppelehtivät teiden yli mistä tahtovat. Toisinaan autot huristavat kaistoja väärään suuntaan, kaistan käsite tuntuu olevan olemassa enemmän teorian kuin käytännön tasolla. Päätietä ajavan tööttäys korvaa poikkikadulta saapuvan tarpeen katsoa omine silmineen, pitäisikö jotakuta väistää vai ei.

En enää pelkää auton rattiin hyppäämistä, liikenteessä puikkelehtimista. On helpompi ajaa Libanonissa Libanonin tavalla, soljua virran vietävänä, kuin yrittää soveltaa eurooppalaista liikennekuria.

Kierrämme libanonilaisen sairaanhoitajan kanssa tarkastamassa tuttuja sairastapauksia lähiseudun telttaleireissä. Kääpiölapsi, silmäsairaus, liikuntakyvytön vanhus, dialyysipotilas.

Äidin kyyneleet valuvat pitkin poskia hänen kertoessaan miten tulevaisuudessa muut naiset häntä katsovat kääpiölapsi rinnallaan. Lapsella on siniharmaat silmät, kihara tukka. Hän on kaunis, kahdeksankuinen mutta kooltaan ikäistään pienempi.

—

Kahdella lapsella on pahat palovammat täsmälleen samassa kohdassa käsivarressa. Äiti sanoo heidän leikkineen tulella. Lapset ovat aiemmin vihjanneet äidin polttaneen heidän ihonsa tahallaan.

Kuusivuotiaan tytön palovamma on lähes hänen kämmenensä kokoinen, kauttaaltaan likaisen ruskea ja ihonriekaleet muhkuraiseksi röykkiöksi jähmettyneet. Tyttö ei suostu tulemaan lähellemme, hän itkee silmin nähden peloissaan. Kysymme äidiltä, miksi hän on avannut aiemmin laittamamme siteet ja antanut haavan likaantua. Lapsi itse repii siteet auki, kertoo äiti.

Meidän on irrotettava tytön iho uudestaan jotta se voi parantua kunnolla. Äiti pitelee lastaan lujasti sylissään, minä näytän puhelimesta eläinten kuvia ja höpisen kangertelevalla arabialla kuvien tapahtumista. Sairaanhoitaja ihastelee kanssamme kuvia. Hämäyksemme vaihtuu hyytävään kipuun hänen alkaessa raapia likaista ihoa irti, tyttö huutaa täyttä kurkkua ja kyyneleet valuvat virtana pitkin poskia. Tämä on sinun syysi, huutaa tyttö tuskansa keskeltä äidilleen.

Avustusorganisaatio on saapunut leiriimme, sana kiirii asumuksesta toiseen. He kiertävät kodista toiseen järjestyksessä. Minun kotiini on vielä matkaa.

Heitä on viisi. Yksi näyttää arabilta, mutta hän ei käytä hijabia. Muut neljä ovat pitkiä, iho vaalea, kahdella hiuksetkin auringonkultaiset. Heidän kaikkien selässä lukee Salam, rauha. Heidän selissään lentää valkoinen kyyhky. He liikkuvat sinisissä liiveissään kodista toiseen, tervehtivät kynnyksellä, astuvat sisään, ja hetken kuluttua kiittävät ja hyvästelevät.

He saapuvat kotini edustalle, leirimme johtaja kutsuu minua. Tulen ovelle vastaan, tervetuloa, käykää sisään. He kumartavat päitään, heidän katseensa etsivät kohtaa jossa me normaalisti riisumme kenkämme. Tulkaa vain kengät jalassa, sanon, mutta he ovat jo sukkasillaan ja astuvat matolleni.

He pyytävät lupaa katsella ympärilleen kodissani. Ei minulla paljon ole näytettävää, mutta katsokaa vain. Kaksi heistä häviää kotini huoneisiin. He kysyvät kysymyksiä ja hypistelevät puhelintaan, kysyvät montako lasta minulla on, montako ateriaa söimme eilen, onko perheessä sairauksia, paljonko maksamme vuokraa. Pitkä vaalea mies kysyy kysymykset englanniksi ja arabineiti kääntää ne minulle. Kysymyksiä on kamalan paljon. Kuinka monta ihmistä työskentelee kotona? Ei meillä ole kenelläkään aikaa tehdä töitä kotona. Me olemme pellolla töissä päivisin.

He laskevat kotini patjat, he laskevat peitot ja kysyvät missä vesipiste on. He silmäilevät keittiössä ruokavarastoani ja ihmettelevät missä vessa on. No se on tuolla ulkona, ei meillä ole sisävessaa. He kysyvät lasteni koulunkäynnistä, voi he aloittivat kyllä koulun mutta koulu heitti heidät pihalle. En minä tiedä miksi. Kyllä minulla on täällä kamina yhdessä huoneessa.

He tarkastelevat kattoani, silmäilevät puukehikkoa jotka tukevat katoksi viritettyä pressua. Montako kerrosta teillä on kattomateriaalia? Niin, talvi tulee, kyllä tämä pressu sadetta pitää mutta ei kylmyyttä.

Sulje silmäsi jos haluat. Tunnustele millainen hengityksesi on tänään, onko se nopea vai hidas, syvä vai pinnallinen. Onko se tasainen vai epätasainen. Tunne kuinka ilma virtaa nenän läpi, se täyttää rinnan ja pullistaa vatsaa. Ja tunne kuinka se poistuu ensin vatsanseudulta, sitten rinnan läpi ja ulos nenän kautta.

Osa naisista ei koskaan sulje silmiään, he katselevat tiiviisti kattoon joogamatoillaan. Yhdellä on vaikeuksia maata suorana ja rentona, hän pyrkii suojelemaan kehoaan käsillään tai säärillään. Toinen ei ymmärrä omaa kehoaan, kuinka se toimii ja kuinka se liikkuu. Kuin koko keho olisi jatkuvassa jännityksessä, kireänä stressistä ja jostain syvältä huutavasta huolesta. Moni hengittää vain pintapuolisesti rintaan.

Teini-ikäisen tytön posket jännittyvät, silmät kutistuvat viiruiksi. Hän nostaa kätensä kasvojensa suojaksi. Lattialla maatessa ja omaa hengitystä tarkkaillessa hengityksemme voima on ihmeellinen, se nostaa tunteet ja muistot pintaan.

Toinenkin tyttö peittää kasvonsa käsillään, hän kääntyy kyljelleen ja vetää säärensä sikiöasentoon.

Katselen tyttöjen kipua jatkaessani rentoutusharjoituksen ohjaamista muille naisille tässä pienessä huoneessa pakolaisten hökkeliasumusten keskellä. Esiinnousevista vaikeista tunteista huolimatta he tulevat joogatunneille uudelleen ja uudelleen.  Ehkä täällä voi rentoutua edes hetken elämässä jossa ei muuten tällä hetkellä ole rentoutumiselle sijaa. Ehkä täällä voi parantua edes pikkuriikkisen.

Olemme eläneet nyt kaksi päivää punaisella vyöhykkeellä, sanoo avustusorganisaatiomme perustaja tänään kokouksessa ja katsoo suoraan silmiin. Hän puhuu Libanonin poliittisen tilanteen äkillisestä kuohumisesta pääministerin ilmoitettua erostaan lauantaina Saudi-Arabiasta käsin.

Libanonilaisten huulilla kuiskivat spekulaatiot tulevaisuudesta, jo entuudestaan poliittisesti epävakaan maan yksi tukipilari on yhtäkkiä romahtanut. Ilmassa leijuu epäselvyys siitä erosiko pääministeri omasta tahdostaan vai häntä suurempien auktoriteettien kiristämänä, onko kaiken takana vain Saudi-Arabian ja USA:n pyrkimys saattaa Libanon sotaan? Onko pääministeri jäänyt Saudeihin turvallisuutensa vuoksi vai siksi että hänetkin pidätettiin maassa “sattumalta samaan aikaan” tapahtuneen pidätysaallon myötä?

Konkreettinen merkki Libanonin yhtäkkisestä varautumisesta taloudelliseen(kin) kriisiin on pankkien kieltäytyminen suurten rahamäärien käteisnostoista. Parempi pitää raha pankeissa, emme tiedä mitä tapahtuu. Yleisen sekasorron pelko on aistittavissa, sillä uutta sunnipääministeriä on paikallisten mielestä likimain mahdoton löytää. Libanonin lain mukaan presidentti on aina maroniittikristitty, pääministeri sunni ja parlamentin puhemies shia.

Vuonna 2006 Israelin ja Libanonin sodan syttyessä kaikki muuttui 24 tunnissa, sanoo organisaatiomme perustaja. Lentokenttä suljettiin silmänräpäyksessä, yhtäkkiä koko maa oli poikkeustilassa. Keskustelemme maastapoistumisstrategioista mikäli sota syttyisi, ja vaihtoehtoja on kaksi: Niistä mieluisampi on porukan evakuointi Pohjois-Libanoniin Tripolin kaupunkiin, josta kulkee lautta Turkkiin. Mutta mikäli tiet olisivat suljettu, tukikohdastamme on alle 20 kilometrin matka paeta Syyriaan.

He hymyilevät leveästi uudelle kasvolle ja ojentavat kätensä kättelyyn. Saavun ensimmäistä kertaa tähän pieneen, vain neljä (suur)perhettä käsittävään pakolaisleiriin. Ajamme rekkaan rakennetun seinäkiipeilyseinän heidän pihalleen, työnnämme kiipeilykengät heidän jalkoihinsa. Psykososiaalinen tuki saapuu leireihin monenlaisissa muodoissa.

Puhutko sinä arabiaa, kysyvät teinipojat ja vastaan vähän.
Mikä sinun nimesi on entä väännetäänkö kättä?

Me väännämme kättä ja minä voitan. Me kiipeämme kiipeilyseinää ja he voittavat.

Neljän tunnin aikana leirin pihamaalla voi selvästi aistia yhteisön tervehenkisyyden. Oppilaamme ovat avoimia, rentoja ja auttavat toinen toisiaan ratkaisemaan kiipeilyseinän pulmat. Tytötkin kiipeävät. Kaikki antavat tilaa toisilleen.

Mutta tällaista ei ole kaikkialla. Joissakin leireissä tunnelma on raskas ja salaperäinen, lapset ovat sisäänpäinkääntyneitä tai aggressiivisia. Millaiset olot ovat lapsella joka remuaa ja melskaa kunnes pääsee syliin. Ja remuaa ja melskaa kunnes otan hänet syliin yhä uudestaan. Onko hänellä syliä kotona? Samassa leirissä seitsenvuotias saapuu huoneeseen suuri keittiöveitsi kädessään ja huitaisee jämäkästi kohti isosiskoaan.

Ja entä tuo arka lapsi, voinko koskea häneen? Millaisen tunnereaktion se hänessä aiheuttaa, millaisia salaisuuksia hän kantaa. Kuka tähän lapseen täällä koskee ja millä tavoin.

Damashq, damashq, damashq, huutavat minibussien kuljettajat libanonilaisen pikkukylän päätiellä etsiessään kyytiläisiä Syyriaan. Rajalle on täältä matkaa alle 20 kilometriä. Ilmassa tuoksuu auringon paahtama pöly, muhkeat banaanitertut houkuttelevat sikin sokin ajavia autoja tien varren katukojuissa.

Paikallisen humanitäärisen organisaation toimistossa katselen Libanonin Syyrian vastaisen rajaseudun karttaa, siihen on merkitty punaisella täplällä jokainen pakolaisten parakkileiri, viralliset ja epäviralliset. Täpliä on satoja, ne värittävät kartan maan pituudelta pohjoisesta etelään. Virallisesti Libanonissa on syyrialaisia puoli miljoonaa, he sanovat. Todellisuudessa lähemmäs miljoona. Lisäksi satoja tuhansia palestiinalaisia pakolaisia on ollut täällä jo vuosikymmeniä.

Saan organisaation liivit ylleni ja lähdemme jeepillä kohti yhtä lähiseudun leiriä. Tie on kuoppainen hiekkatie, pölypilvi peittää asuinrakennelmat alleen ajaessamme ohi. Jotkut asuvat varta vasten humanitääriseen tarpeeseen suunnitelluissa suurissa teltoissa, toiset ovat käyttäneet irtomateriaaleja ja ahkeroineet omanlaisensa asumuksen. Jotkut elävät konteissa. Rakennelmat istuvat vieretysten, kuin pieni kylä olisi rakennettu tälle tyhjälle maaseudun tontille vain kivenheiton päähän libanonilaisten asuinrakennuksista.

Marhaba, tervehdin luoksemme saapuvia naisia ja lapsia. He hymyilevät meille, tuntevat jo automme, tuntevat tummansiniset liivimme. Näitä kuoppaisia teitä, näitä punaisia täpliä kiertäisin seuraavat kaksi kuukautta.