Avustusorganisaatio on saapunut leiriimme, sana kiirii asumuksesta toiseen. He kiertävät kodista toiseen järjestyksessä. Minun kotiini on vielä matkaa.
Heitä on viisi. Yksi näyttää arabilta, mutta hän ei käytä hijabia. Muut neljä ovat pitkiä, iho vaalea, kahdella hiuksetkin auringonkultaiset. Heidän kaikkien selässä lukee Salam, rauha. Heidän selissään lentää valkoinen kyyhky. He liikkuvat sinisissä liiveissään kodista toiseen, tervehtivät kynnyksellä, astuvat sisään, ja hetken kuluttua kiittävät ja hyvästelevät.
He saapuvat kotini edustalle, leirimme johtaja kutsuu minua. Tulen ovelle vastaan, tervetuloa, käykää sisään. He kumartavat päitään, heidän katseensa etsivät kohtaa jossa me normaalisti riisumme kenkämme. Tulkaa vain kengät jalassa, sanon, mutta he ovat jo sukkasillaan ja astuvat matolleni.
He pyytävät lupaa katsella ympärilleen kodissani. Ei minulla paljon ole näytettävää, mutta katsokaa vain. Kaksi heistä häviää kotini huoneisiin. He kysyvät kysymyksiä ja hypistelevät puhelintaan, kysyvät montako lasta minulla on, montako ateriaa söimme eilen, onko perheessä sairauksia, paljonko maksamme vuokraa. Pitkä vaalea mies kysyy kysymykset englanniksi ja arabineiti kääntää ne minulle. Kysymyksiä on kamalan paljon. Kuinka monta ihmistä työskentelee kotona? Ei meillä ole kenelläkään aikaa tehdä töitä kotona. Me olemme pellolla töissä päivisin.
He laskevat kotini patjat, he laskevat peitot ja kysyvät missä vesipiste on. He silmäilevät keittiössä ruokavarastoani ja ihmettelevät missä vessa on. No se on tuolla ulkona, ei meillä ole sisävessaa. He kysyvät lasteni koulunkäynnistä, voi he aloittivat kyllä koulun mutta koulu heitti heidät pihalle. En minä tiedä miksi. Kyllä minulla on täällä kamina yhdessä huoneessa.
He tarkastelevat kattoani, silmäilevät puukehikkoa jotka tukevat katoksi viritettyä pressua. Montako kerrosta teillä on kattomateriaalia? Niin, talvi tulee, kyllä tämä pressu sadetta pitää mutta ei kylmyyttä.