Damashq, damashq, damashq, huutavat minibussien kuljettajat libanonilaisen pikkukylän päätiellä etsiessään kyytiläisiä Syyriaan. Rajalle on täältä matkaa alle 20 kilometriä. Ilmassa tuoksuu auringon paahtama pöly, muhkeat banaanitertut houkuttelevat sikin sokin ajavia autoja tien varren katukojuissa.
Paikallisen humanitäärisen organisaation toimistossa katselen Libanonin Syyrian vastaisen rajaseudun karttaa, siihen on merkitty punaisella täplällä jokainen pakolaisten parakkileiri, viralliset ja epäviralliset. Täpliä on satoja, ne värittävät kartan maan pituudelta pohjoisesta etelään. Virallisesti Libanonissa on syyrialaisia puoli miljoonaa, he sanovat. Todellisuudessa lähemmäs miljoona. Lisäksi satoja tuhansia palestiinalaisia pakolaisia on ollut täällä jo vuosikymmeniä.
Saan organisaation liivit ylleni ja lähdemme jeepillä kohti yhtä lähiseudun leiriä. Tie on kuoppainen hiekkatie, pölypilvi peittää asuinrakennelmat alleen ajaessamme ohi. Jotkut asuvat varta vasten humanitääriseen tarpeeseen suunnitelluissa suurissa teltoissa, toiset ovat käyttäneet irtomateriaaleja ja ahkeroineet omanlaisensa asumuksen. Jotkut elävät konteissa. Rakennelmat istuvat vieretysten, kuin pieni kylä olisi rakennettu tälle tyhjälle maaseudun tontille vain kivenheiton päähän libanonilaisten asuinrakennuksista.
Marhaba, tervehdin luoksemme saapuvia naisia ja lapsia. He hymyilevät meille, tuntevat jo automme, tuntevat tummansiniset liivimme. Näitä kuoppaisia teitä, näitä punaisia täpliä kiertäisin seuraavat kaksi kuukautta.