Polkuja iholla

Hiljaiselo blogissa tarkoittaa paluuta Suomeen – toistaiseksi. Vajaa neljä vuotta sitten asuntoani pahvilaatikoihin pakatessani, puolet materiaalisesta omaisuudestani myydessäni ja pakolaisille lahjoittaessani, ilmoitin kavereille että palaan ehkä kuukauden, ehkä kymmenen vuoden päästä. Ensimmäinen asia, jota silloin talvella 2016 Kreikan saarilla pakolaisten avustustyön lomassa muistan Suomesta ikävöineeni, olivat tanssitunnit. Ja ensimmäinen asia, joka sai silmäni niissä olosuhteissa motivoituneena kiilumaan, oli sen kaiken hulluuden keskellä oivaltaminen, että vaikka näiden ihmisten mieli on rikki – on pakko ollakin koko elämänsä menettäneenä – niin mun toiminnallani voi olla heihin ja heidän uudelle elämälleen positiivinen tai negatiivinen vaikutus. Se riippuu vain minusta. Vain minusta.

Niinpä tämä syksy on vierähtänyt – paitsi niitä pahvilaatikoita availlessa – tanssien ja opiskellen. Opiskelen psykologian ja erityispedagogiikan perusopintoja, joita molempia katson erityisesti trauma- ja mielenterveysnäkökulmasta. Enpä arvannut keväällä 2016 Ateenassa pakolaisille koulumuotoista opetusta organisoidessani tai keväällä 2017 samassa paikassa englantia opettaessani, että vielä ihan oikeasti opiskelisin pedagogiikkaa, juuri heidän tarpeisiinsa.

She’s a therapist, kuvasi kerran yksi syyrialaistoveri minua kaverille esitellessään. Hänen kanssaan olimme käyneet lukuisia, lukuisia keskusteluja siitä mitä merkitystä elämässä on. Miksi täällä kannattaa olla, ja miten me voimme itse vaikuttaa ajatteluumme – vai voimmeko. Muistan hänet aina.

Luen lastenpsykiatrian järkälemäistä tenttikirjaa silmät säihkyen. Voisin nukkua tämän kirjan kanssa.

Luen äiti-lapsi-vuorovaikutuksen vaikutuksesta lapsen omaksumaan kiintymyssuhdemalliin ja omaksutun mallin vaikutuksesta lapsen käytökseen, ja muistan kaikki ne kymmenet lapset, jotka tarrasivat kiinni heti pakolaistaloon astuessani ja kilpailivat syliini pääsystä – hekin jotka eivät olleet ikinä aikaisemmin nähneet minua. Muistan kuinka muutama tunti pakolaislasten kanssa tuntui jälkeenpäin siltä, kuin koko sieluni olisi imetty tyhjäksi kaikesta rakkaudesta, lämmöstä, empatiasta. Muistan äidin joka ei järkytykseltään kyennyt enää huolehtimaan lapsestaan, hänen puolisonsa oli menehtynyt mereen vain viikkoja aikaisemmin. Muistan lapsen joka piirsi vain aseita, kuolemaa ja mustuutta.

Psykiatrian käsikirjaa lukiessani mielessäni välähtävät muistot ja yhtäkkiä teoria ei olekaan teoriaa, vaan realismia jota olen omin silmin nähnyt.

Helsingin katujen tutuilla kulmilla unohdan jälleen millaista elämä olikaan siellä kaukana Ateenan brutaalissa realismissa. Muistan yksittäisiä hetkiä mutta en kokonaisuuksia, muistan ihmisten kasvoja ja ilmeitä mutta en heidän tarinoitaan. Muistan millaista oli niellä omat kyyneleeni silloin kun toinen tarvitsi lujuutta eikä herkkyyttä, vaikka en muista mitä hän minulle kertoi.

Tässä samassa tilanteessa olen ollut ennenkin, on osattava päästää irti. On työnnettävä pois aktiivisesta mielestä heidät jotka Ateenaan jäivät, kodittomat rahattomat yksinäiset huumeisiin sortuneet, suljettava facebookin pakolaisinfokanavat ja toivottava että tärkeimmät heistä näen vielä joskus paremmassa tilanteessa. Ennen lähtöäni kerroin heille että mieleni on siellä missä minä olen ja niin sen on oltava jatkossakin: kun olen Ateenassa teen heidän eteensä minkä voin, mutta kun lähden niin myös minun mieleni on saatava lähteä.

He kysyvät myöhemmin pääsinkö turvassa Suomeen ja onko minulla kaikki hyvin, sanon että voin hyvin ja he sanovat että me nähdään vielä myöhemmin. Niin nähdään, sanon, he sanovat että odottavat sitä ja sitten he antavat minun levätä.

Suomessa kaipaan kauas hiljaisuuteen ja oman elämäni äärelle. Vaellan Lapin puna-keltaisia tuntureita, rämmin vetisiä soita ja iltaisin hytisen villahousuissani nuotiota märistä puista. Syvällä makuupussissani kuuntelen metsää ympärilläni, revontulet leiskuvat taivaalla ja hetkeen en ajattele Ateenaa enää yhtään.

Joku kysyy tapahtuiko jotakin odottamatonta, kun palasin Suomeen jo nyt. Mietin, en itsekään tiedä. Ei, sanon. Mutta olin uupunut jatkuvasti sopeutumaan uuteen, uupunut kodittomuuteen ja sosiaalisten piirien pinnallisuuteen.

Suomessa nukun vuorotellen paljon, jetlagia ja matkaväsymystä, ja liian vähän, öiden valoisuus hämmentää. Suomessa olo hämmentää.

Muutamia Ateenassa tapaamiani tovereita on kevään aikana lähetetty ympäri Eurooppaa, jotkut Suomeenkin. Eri maista sataa vierailupyyntöjä, valokuvia perheiden lapsista hymyilemässä puistossa, kiitollisuutta, välittämistä. I will never forget you Janni.

Enkä minäkään unohda heitä mutta unohdan näkemäni ja kokemani asiat. Kun ystävät kysyvät Kreikasta ja Serbiasta, tajuan että mieleni pyrkii seesteisyyteen, työntämään kuvat ja tarinat alitajuntaan.

Välillä tekee mieli uppoutua viikoksi teltan kanssa suomalaiseen metsään ja vain ajatella. Keittää ruokaa tulella ja vetää keuhkoihin puhdasta luontoa.