Joku kysyy tapahtuiko jotakin odottamatonta, kun palasin Suomeen jo nyt. Mietin, en itsekään tiedä. Ei, sanon. Mutta olin uupunut jatkuvasti sopeutumaan uuteen, uupunut kodittomuuteen ja sosiaalisten piirien pinnallisuuteen.
Suomessa nukun vuorotellen paljon, jetlagia ja matkaväsymystä, ja liian vähän, öiden valoisuus hämmentää. Suomessa olo hämmentää.
Muutamia Ateenassa tapaamiani tovereita on kevään aikana lähetetty ympäri Eurooppaa, jotkut Suomeenkin. Eri maista sataa vierailupyyntöjä, valokuvia perheiden lapsista hymyilemässä puistossa, kiitollisuutta, välittämistä. I will never forget you Janni.
Enkä minäkään unohda heitä mutta unohdan näkemäni ja kokemani asiat. Kun ystävät kysyvät Kreikasta ja Serbiasta, tajuan että mieleni pyrkii seesteisyyteen, työntämään kuvat ja tarinat alitajuntaan.
Välillä tekee mieli uppoutua viikoksi teltan kanssa suomalaiseen metsään ja vain ajatella. Keittää ruokaa tulella ja vetää keuhkoihin puhdasta luontoa.