Tuntuu absurdilta astella rinkka selässä buddhalaistemppelin jylhästä portista. Olen saapunut Koya-sanille, Japanin pyhimmälle vuorelle 110 temppelin keskelle. Yhdessä niistä nukkuisin seuraavat pari yötä. Riisuessani kenkiäni puuverannan edessä nuorehko munkki liitää nilkkamittaisessa kaavussaan tervehtimään. Konnichiwa!
Temppelin vieraskortti on japanilaista ylhäältä-alas kirjoitustyyliä, pyörittelen paperia pohtien mihin suuntaan kirjoittaisin nimeni jottei se olisi lukijalle aivan väärin päin. Worship is 5:45 in morning, sanoo munkki. We finish for breakfast 7:15. Pitkä meditointi, säälin sääriparkojani joiden päällä tulen polvillani tuon ajan istumaan.
Päivällä vaellan kahden kilometrin mittaisen, satoja vuosia vanhojen puiden ja 200 000 hautakiven reunustaman polun Kukain (tärkeä uskonnollinen heppu) mausoleumille. Taipaleen varrella kurkkaan maagiseen kaivoon ja näen kuvajaiseni – jos en näkisi, kuolisin seuraavien kolmen vuoden kuluessa. Kumarran pyhälle alueelle vievällä kaarevalla puusillalla, sillä Kukai on kertomusten mukaan edelleen elossa mauseleumissaan. Virallisesti hänen sanotaan vaipuneen ikuiseen meditaatioon.
Sillan jälkeen sieluni puhtaus punnitaan: puhtaille sieluille pyhän kiven nostaminen tuntuu kevyeltä, syntisille painavalta. Oh it is very heavy, toteaa edelläni astellut pariskunta hämmästyneenä. Valmistaudun henkisesti raskaaseen nostoon, ja kivi nousee kepeästi. She lifted it up straight away, kuiskuttaa herra vaimolleen.
Illalla upottaudun temppelin kuumaan ammeeseen, kuuma vesi ympäröi kehon ja huuhtoo väsymyksen mennessään. Puen oman nilkkamittaisen kaapuni, katselen ikkunasta temppelin puutarhaa iltahämärässä. Muistelen maatilan buddhalaista isäntää, jolta opin paljon viisautta. Many things can happen. Always appreciate.