Jätän maatilan pian, ja mitä lähempänä lähtö on, sen enemmän tunnen olevani kotona. Seison hämärtyvässä illassa yksin pilkkopimeässä talossa ja katselen ympärilläni kätteni jälkeä. Pohdin mitkä rakentamani osaset jäävät talon elämään ja mitkä katoavat tulevaisuuteen.
Tässä oli ennen bambumetsä, nyt enää raivaussaha bambukasalla ja käsivarteni ruhjeilla kaatuvien bambujen koppaamisesta. Kymmenen vuoden päästä tältä paikalta korjataan ensimmäinen viinikelpoinen rypälesato.
Näistä tukeista kuorin vuoluraudalla kuorikerroksen, pohdiskelin miten päin vuolurautaa pidetään kädessä ja käärin teippiä kämmenen ympärille ensimmäisen rakon ilmestyessä. Pian tukit kannattelevat uutta kattoa.
Tuolla harjasin mutakerroksen alta kastelukanavaa tulevia pähkinäpuita varten, ja isännän unelmissa samat puut seisovat paikoillaan vielä 200 vuodenkin kuluttua.
Janni, olet ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ihminen joka on yöpynyt tässä talossa, jätä merkkisi talon historiaan, sanoo isäntä. Suunnittele keittiön lattian kuviointi, mikä tahansa materiaali, mikä tahansa kuvio.
Ajamme pitkin laaksoja ja joenvarsia etsimässä kauniita luonnonkiviä. Aina kiireinen isäntä käyttää kaksi tuntia ajastaan kivimetsästyksessä. Sinä valitset, minä kannan, hän sanoo ja hymyilee tietäen että kannan kumminkin lohkareeni itse.
Muotoilen kivistä polun keittiön lattiaan. Kaiverran keskimmäiseen, suurimpaan kiveen nimeni, suljen ovet takanani ja lähden talosta viimeistä kertaa.