Kun lähdin Suomesta 14 kuukautta sitten, minulla oli unelma: asua 2-6 kuukautta yhdessä paikassa, omassa kodissa, rakentaa päivärutiinit, tutustua ihmisiin ympärillä. Ja sitten lähteä, nähdä uutta, hypätä tuntemattomaan kulttuuriin ja oppia uudelleen miten ympäröivä yhteiskunta toimii. Rakentaa päivärutiinit, tutustua naapureihin, täyttää päivät mielekkäällä tekemisellä. Ja jälleen lähteä uuteen, pysähtyä, opetella kaikki uudelleen, oppia ja lähteä.
Näin tein Kreikassa ja Jordaniassa, Libanonissakin hieman joskin pikakelauksella ystävällisten paikallisten ansiosta.
Käväisin tutussa Suomessa, lähdin Serbiaan, asetuin hetkeksi, kunnes tuli kylmä ja pakenin talvea Kreikkaan, tutuille kulmille. Uudet kaverit, päivärutiinit, lähileipomo, onni.
Kun kaikki oli liian tuttua, karkasin Nepaliin, enkä asettunut. Rakastin luontoa, en ihmisiä, enkä ymmärtänyt tarpeeksi kulttuurista. En voisi olla täällä pitkään, ja sairaalavuoteelta ostin lipun kaipaamaani Japaniin.
Juurettomuus, se on ollut vahvasti läsnä Kreikasta lähdön jälkeen. Japanissa ymmärsin nopeasti etten voisi reissata ympäri maata, tuntui tyhjältä, mieli ei ole täällä. 14 kuukauden takainen unelma muistui mieleen. Kreikan jälkeen unohdin seurata unelmaani, ja nyt tuntuu kodittomalta. Home is where your heart is, kuten moni sanoo. Sydän on vielä Kreikassa.
Tämän oivallettuani aloin valmistella lähtöä Japanin maaseudulle, vapaaehtoistöihin pieneen paikallisyhteisöön leikkaamaan bambua. Uusi koti, naapurit, päivärutiinit, odotan teitä.