Aamukuudelta herätyskello soi tatamimatollani, kääriydyn esiin futonini uumenista ja raotan riisipaperiovea astuakseni tatamin reunalla odottaviin sisäsandaaleihin. Riisikeittimessä on aamupalaksi lämmintä riisiä, jääkaapissa kimchiä ja tofua. Puen ylleni kulahtaneet housut, miesten liian ison kauluspaidan ja aamunkoiton vilpoisuuden suojaksi nuhjuisen flanellipaidan.
Työskentelen farmilla, joka ei vielä ole muuta kuin remppatyömaa ja kunnostamattomat pellot. Farmin maatalo on vanha perinteinen lukuisine harjakattoineen, eri tasoissa olevine tatameineen, kamina keskellä maalattiaa. Vielä talo ei ole yöpymiskelpoinen, mutta ehkä jo parin viikon uurastuksen jälkeen. Maatalo on ollut asumattomana vuosia, sen kaapeista, hyllyiltä ja nurkista löytyy vanhoja perijapanilaisia aarteita. Kampean painavia puulaatikoita pölyisestä nurkasta, ne ovat täynnä keraamisia astioita käärittynä vuosien 1973-1975 sanomalehtiin. Avaan näyttävän komeron ovet, ja matalilla hyllyillä on kauniisti kirjailtuun riisipaperiin laskostettuna kimonoja ja yukatoja. Jos tykkäät jostain mitä löydät, pistä omaan taskuusi, sanoo maatalon isäntä lempeästi hymyillen. Tärkeintä on olla onnellinen.
Eilen pellon laidalla raivasimme bambumetsää, niputimme lähes 10-metrisiä bambuja yhteen paketeiksi ja kannoimme käytettäväksi rakennusmateriaalina talossa ja valmiilla pelloilla. Tänään hakkaan bambunvarsista oksia pois, sukellan täpötäyteen varastoon ruostuneiden työkalujen joukkoon ja kaivaudun ulos kirveen, sahan, sirpin ja pensassaksien kanssa bambukasalle kokeilemaan, mikä mahtaisi soveltua oksankarsintaan parhaiten. Liian suurten housujen lahkeet pussittavat pitkävartisten kumisaappaiden päällä ja tunnen oloni maajussimmaksi kuin koskaan ennen.