Polkuja iholla

Tuntuu absurdilta astella rinkka selässä buddhalaistemppelin jylhästä portista. Olen saapunut Koya-sanille, Japanin pyhimmälle vuorelle 110 temppelin keskelle. Yhdessä niistä nukkuisin seuraavat pari yötä. Riisuessani kenkiäni puuverannan edessä nuorehko munkki liitää nilkkamittaisessa kaavussaan tervehtimään. Konnichiwa!

Temppelin vieraskortti on japanilaista ylhäältä-alas kirjoitustyyliä, pyörittelen paperia pohtien mihin suuntaan kirjoittaisin nimeni jottei se olisi lukijalle aivan väärin päin. Worship is 5:45 in morning, sanoo munkki. We finish for breakfast 7:15. Pitkä meditointi, säälin sääriparkojani joiden päällä tulen polvillani tuon ajan istumaan.

Päivällä vaellan kahden kilometrin mittaisen, satoja vuosia vanhojen puiden ja 200 000 hautakiven reunustaman polun Kukain (tärkeä uskonnollinen heppu) mausoleumille. Taipaleen varrella kurkkaan maagiseen kaivoon ja näen kuvajaiseni – jos en näkisi, kuolisin seuraavien kolmen vuoden kuluessa. Kumarran pyhälle alueelle vievällä kaarevalla puusillalla, sillä Kukai on kertomusten mukaan edelleen elossa mauseleumissaan. Virallisesti hänen sanotaan vaipuneen ikuiseen meditaatioon.

Sillan jälkeen sieluni puhtaus punnitaan: puhtaille sieluille pyhän kiven nostaminen tuntuu kevyeltä, syntisille painavalta. Oh it is very heavy, toteaa edelläni astellut pariskunta hämmästyneenä. Valmistaudun henkisesti raskaaseen nostoon, ja kivi nousee kepeästi. She lifted it up straight away, kuiskuttaa herra vaimolleen.

Illalla upottaudun temppelin kuumaan ammeeseen, kuuma vesi ympäröi kehon ja huuhtoo väsymyksen mennessään. Puen oman nilkkamittaisen kaapuni, katselen ikkunasta temppelin puutarhaa iltahämärässä. Muistelen maatilan buddhalaista isäntää, jolta opin paljon viisautta. Many things can happen. Always appreciate.

Jätän maatilan pian, ja mitä lähempänä lähtö on, sen enemmän tunnen olevani kotona. Seison hämärtyvässä illassa yksin pilkkopimeässä talossa ja katselen ympärilläni kätteni jälkeä. Pohdin mitkä rakentamani osaset jäävät talon elämään ja mitkä katoavat tulevaisuuteen.

Tässä oli ennen bambumetsä, nyt enää raivaussaha bambukasalla ja käsivarteni ruhjeilla kaatuvien bambujen koppaamisesta. Kymmenen vuoden päästä tältä paikalta korjataan ensimmäinen viinikelpoinen rypälesato.

Näistä tukeista kuorin vuoluraudalla kuorikerroksen, pohdiskelin miten päin vuolurautaa pidetään kädessä ja käärin teippiä kämmenen ympärille ensimmäisen rakon ilmestyessä. Pian tukit kannattelevat uutta kattoa.

Tuolla harjasin mutakerroksen alta kastelukanavaa tulevia pähkinäpuita varten, ja isännän unelmissa samat puut seisovat paikoillaan vielä 200 vuodenkin kuluttua.

Janni, olet ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ihminen joka on yöpynyt tässä talossa, jätä merkkisi talon historiaan, sanoo isäntä. Suunnittele keittiön lattian kuviointi, mikä tahansa materiaali, mikä tahansa kuvio.

Ajamme pitkin laaksoja ja joenvarsia etsimässä kauniita luonnonkiviä. Aina kiireinen isäntä käyttää kaksi tuntia ajastaan kivimetsästyksessä. Sinä valitset, minä kannan, hän sanoo ja hymyilee tietäen että kannan kumminkin lohkareeni itse.

Muotoilen kivistä polun keittiön lattiaan. Kaiverran keskimmäiseen, suurimpaan kiveen nimeni, suljen ovet takanani ja lähden talosta viimeistä kertaa.

Aamuseitsemältä maaseudun rauhassa heittelen kivienlohkareita ja vanhaa rappauslevyä kottikärryyn, potkin isoimmat levyt palasiksi ennen kuormausta. Rullaan kottikärryt talon toiselle puolen, vatsanpohjaa myöten lihakset jännittyvät täpötäysien kärryjen kanssa polulla tasapainoillessa. Kippaan lastin monttuun, kippaaminen ei ole kovin hallittua kärryjen painon takia. Hyppään kivien perässä kuoppaan, tamppaan kasaa jaloilla. Vasaroin rappauslevyt murusiksi ja tasoitan murukasan pintaa. Noin 15 kottikärrykierroksen ja 6 tunnin jälkeen tavoite alkaa hahmottua: rakennan tasaista, autonmentävää tietä.

Kun saavun kotitalolle kello 14, teen tulen pesuhuoneen kaminaan, jotta kahden tunnin lämmityksen jälkeen olisi lämmin kylpy- ja pesuvesi. Viikkaan pyykit bambuorsilta omille paikoilleen, olen uurastuksesta liian poikki pesemään lisää pyykkiä. Pesen tiskit lounaan jäljiltä, yhdistän riisinkeittimien riisit samaan kulhoon, ja olen liian poikki laittamaan lisää riisiä kypsymään illallista varten. Muutan tatamiltani toiseen huoneeseen, luuttuan uuden huoneen lattian, kannan tavarani, ja olen liian poikki vaihtamaan lakanat.

Kahdeksalta laskeudun tatamilleni, heivaan hämähäkin seinästä pihalle, kokoan tavaroitani hieman enemmän kasaan jotta hiiri ei kipuaisi sekaan. Yö on hiljainen ja pimeä.

Aamukuudelta herätyskello soi tatamimatollani, kääriydyn esiin futonini uumenista ja raotan riisipaperiovea astuakseni tatamin reunalla odottaviin sisäsandaaleihin. Riisikeittimessä on aamupalaksi lämmintä riisiä, jääkaapissa kimchiä ja tofua. Puen ylleni kulahtaneet housut, miesten liian ison kauluspaidan ja aamunkoiton vilpoisuuden suojaksi nuhjuisen flanellipaidan.

Työskentelen farmilla, joka ei vielä ole muuta kuin remppatyömaa ja kunnostamattomat pellot. Farmin maatalo on vanha perinteinen lukuisine harjakattoineen, eri tasoissa olevine tatameineen, kamina keskellä maalattiaa. Vielä talo ei ole yöpymiskelpoinen, mutta ehkä jo parin viikon uurastuksen jälkeen.  Maatalo on ollut asumattomana vuosia, sen kaapeista, hyllyiltä ja nurkista löytyy vanhoja perijapanilaisia aarteita. Kampean painavia puulaatikoita pölyisestä nurkasta, ne ovat täynnä keraamisia astioita käärittynä vuosien 1973-1975 sanomalehtiin. Avaan näyttävän komeron ovet, ja matalilla hyllyillä on kauniisti kirjailtuun riisipaperiin laskostettuna kimonoja ja yukatoja. Jos tykkäät jostain mitä löydät, pistä omaan taskuusi, sanoo maatalon isäntä lempeästi hymyillen. Tärkeintä on olla onnellinen.

Eilen pellon laidalla raivasimme bambumetsää, niputimme lähes 10-metrisiä bambuja yhteen paketeiksi ja kannoimme käytettäväksi rakennusmateriaalina talossa ja valmiilla pelloilla. Tänään hakkaan bambunvarsista oksia pois, sukellan täpötäyteen varastoon ruostuneiden työkalujen joukkoon ja kaivaudun ulos kirveen, sahan, sirpin ja pensassaksien kanssa bambukasalle kokeilemaan, mikä mahtaisi soveltua oksankarsintaan parhaiten. Liian suurten housujen lahkeet pussittavat pitkävartisten kumisaappaiden päällä ja tunnen oloni maajussimmaksi kuin koskaan ennen.

Kun lähdin Suomesta 14 kuukautta sitten, minulla oli unelma: asua 2-6 kuukautta yhdessä paikassa, omassa kodissa, rakentaa päivärutiinit, tutustua ihmisiin ympärillä. Ja sitten lähteä, nähdä uutta, hypätä tuntemattomaan kulttuuriin ja oppia uudelleen miten ympäröivä yhteiskunta toimii. Rakentaa päivärutiinit, tutustua naapureihin, täyttää päivät mielekkäällä tekemisellä. Ja jälleen lähteä uuteen, pysähtyä, opetella kaikki uudelleen, oppia ja lähteä.

Näin tein Kreikassa ja Jordaniassa, Libanonissakin hieman joskin pikakelauksella ystävällisten paikallisten ansiosta.

Käväisin tutussa Suomessa, lähdin Serbiaan, asetuin hetkeksi, kunnes tuli kylmä ja pakenin talvea Kreikkaan, tutuille kulmille. Uudet kaverit, päivärutiinit, lähileipomo, onni.

Kun kaikki oli liian tuttua, karkasin Nepaliin, enkä asettunut. Rakastin luontoa, en ihmisiä, enkä ymmärtänyt tarpeeksi kulttuurista. En voisi olla täällä pitkään, ja sairaalavuoteelta ostin lipun kaipaamaani Japaniin.

Juurettomuus, se on ollut vahvasti läsnä Kreikasta lähdön jälkeen. Japanissa ymmärsin nopeasti etten voisi reissata ympäri maata, tuntui tyhjältä, mieli ei ole täällä. 14 kuukauden takainen unelma muistui mieleen. Kreikan jälkeen unohdin seurata unelmaani, ja nyt tuntuu kodittomalta. Home is where your heart is, kuten moni sanoo. Sydän on vielä Kreikassa.

Tämän oivallettuani aloin valmistella lähtöä Japanin maaseudulle, vapaaehtoistöihin pieneen paikallisyhteisöön leikkaamaan bambua. Uusi koti, naapurit, päivärutiinit, odotan teitä.