Turkin Izmitissä, reilun tunnin matkan päässä Istanbulista, asuu neljän huoneen asunnossa terveysongelmista kärsivä äiti, kolme tytärtä (10 – 29 v), neljä poikaa (15 – 28 v), yhden tyttären aviomies ja kahden pojan vaimot ja kolme lasta. Kaksi naisista on raskaana. Perhe on kotoisin Syyriasta.
He rakentavat Izmitissä uutta elämää, mutta tämä kaikki on vain väliaikaista. He odottavat sodan loppumista, että voisivat palata kotiinsa, siihen samaan kylään Irakin rajan lähelle, että voisivat rakentaa pommitetun talonsa uudelleen. He näyttävät kuvia entisestä talostaan, oliivi- ja aprikoosipuistaan, kanoistaan. He kertovat oppineensa uimaan – toisin kuin monet syyrialaiset – sillä heidän kylänsä lähellä virtasi joki.
Heidän kotiseutunsa on tällä hetkellä kenties maan pahin taistelutanner, joka päivä uutiset toistavat heidän kotikaupunkinsa nimeä ja julistavat päivän uhriluvut. Tänään 39 kuollutta, he referoivat televisiouutisia minulle. Tänään Venäjä hyökkäsi pommein ja yli 100 kuollutta, he sanovat. He näyttävät kuvia kuolleista lapsista, aivan pienistäkin, vieri viereen nostettuina, vereen kietoutuneina. Tällainen on meidän kotikaupunkimme nyt, he sanovat ja heidän äänensä on täynnä tunnetta. Nämä ovat meidän kuolleita lapsiamme.
Perheen vanhimman pojan 2-vuotias kirmaa arabialaisella matolla hyväntuulisena ja isänsä katselee häntä pohtien onko taapero jo aikuinen voidessaan joskus palata kotimaahansa. Jonain päivänä hän palaa, hän ja kaltaisensa sotalapset, ja me rakennamme maamme uudelleen.