Polkuja iholla

Nainen hymyilee edessäni sohvalla. Minä nauran, minä yritän saada sinut nauramaan, mutta sydämeni on väsynyt, hän sanoo. Meidän kaikkien sotaa paenneiden sydämet ovat väsyneitä.

Hän on sydämellisimpiä syyrialaisia joita olen Turkissa ollessani kohdannut. Mutta tällä kertaa emme puhu perhearjesta tai tomaattien hinnoista, tällä kertaa hän ei katso intensiivisesti silmiini selittäessään uutta arabian kielen sanaa. Tällä kertaa hän avaa sydämensä, näyttää kuinka paljon surua kantaa sisällään, vaikka hänen huulillaan loistaa aurinko.

Minä olin 14-vuotias mennessäni naimisiin, hän kertoo. Haram, hän sanoo. 15-vuotiaana synnytin esikoiseni. Haram, se on liian nuorena. Silloin minä itkin ja lapsi sylissäni itki.

Kuulin tulevan aviomieheni äänen ensimmäistä kertaa kihlajaispäivänämme. Silloin en rakastanut häntä mutta rakkaus tuli myöhemmin. Nyt rakastan häntä paljon paljon paljon.

…..

Neljän huoneen asuntoomme virtaa edelleen uusia tulokkaita Syyriasta. Joka toinen päivä saapuu joku. Yhtäkkiä saapuu viisi kerralla. Me ostamme lisää patjoja olohuoneen lattialle, lisää tyynyjä ja vilttejä. Me keitämme kolme kiloa riisiä joka aterialle, ja yhtäkkiä tässäkin perheessä puhutaan entistä useammin tomaattien hinnoista. Näin monen ruokkiminen käy kalliiksi. Pyykkikone pyörii monta kertaa päivässä, ja keittiöstä löytyy aina tiskattavaa.

He tulevat, minä lähden. Suutelen perheen lapset ovella, rutistan alle 2-vuotiaan syliini, hänet joka jokaikinen aamu tepasteli luokseni silmät unenpöpperössä nimeäni hokien.

Haluan halata 10-vuotiasta, häntä jonka saatoin uuteen kouluun kun hän vihdoin aloitti koulutaipaleensa kahden vuoden tauon jälkeen.

Suutelen puolivuotiasta otsalle ja muistan kuinka katselin pojan ympärileikkausta olohuoneemme lattialla. Niin paljon on kulttuureissamme eroja.

Keinutan kahden viikon ikäistä viltissään, niin kuin keinutin häntä sairaalassa kehdossaan silloin kuin hänen äitinsä nukkui synnytyksen väsymystään pois.

Kuka nyt tulee kanssani torille, kysyy perheen vanhin sisko. Kuka kantaa kaiken tämän ruoan kotiin minun kanssani?

Tänä iltana istumapaikkasi olohuoneen patjoilla on tyhjä, sanoo vanhin veli. Perhe on koolla, ystävät tulevat taloon mutta sinä et ole enää siellä.

انا راح اشتاقلكم

Pilkkopimeät portaat yläkertaan, ja vielä kaksi kerrosta lisää. Vastapäisen asunnon ovi roikkuu kallellaan, sitä on tilkitty laudanpätkällä. En tiedä asuuko oven takana kukaan. Meidän ovemme vieressä roikkuu sähköjohtoa, ovikellokin on joskus ollut.

Asunnon ovi kumisee koputuksista monta kertaa päivässä. Kenelläkään ei ole avainta, joku on aina sisällä avaamassa oven.

Kello viisi aamulla ovi jälleen odottaa avaajaa. Kaksi sukulaismiestä saapuu tuoreina suoraan Syyriasta. Heidän kanssaan perheen vanhin veli on puhunut puhelimessa joka ilta. Puhelut ovat olleet kiihkeitä keskusteluja rahasta ja elinoloista, kun miehet ovat viipyneet Turkin ja Syyrian rajalla, etsineet tietä rajan läpi turvaan.

Miehet astuvat sisään ja nukkuvat pitkälle aamuun asunnon sohvilla, herättyään he rukoilevat ja istuvat vaitonaisina. Toisen vaimo ja pieni tyttö on vielä Syyriassa, kuiskaavat perheen naiset. Miesten silmissä häilyy sokki, väsymys ja epätietoisuus. Seuraavana päivänä he katoavat aamulla aikaisin, löytävät töitä, ja illalla jo varovasti hymyilevät ja vitsailevat. Heidän pakonsa on vihdoin päättynyt.

Jo seuraavana iltana saapuvat seuraavat matkalaiset. Viisi nuorukaista, sukulaisia hekin, ovat kävelleet 40 päivää Syyrian läpi, viidennellä yrityksellä päässeet rajan yli ja maksaneet 700 Yhdysvaltain dollaria taksista rajalta luoksemme Izmitiin.

He kertovat olosuhteista rajalla, mutta puhe on liian nopeaa ymmärtääkseni paljoa. Armeija, Turkin raja, ampuminen, pieni lapsi ja osuma poskeen, nämä sanat erotan kertomuksesta. He kertovat olosuhteista kotikaupungissa Syyriassa, kuinka ruokaa on rajallisesti, kuinka ihmiset pelkäävät ISISiä ja pakenevat joukoittain. He kertovat pakastekanan maksavan 25-kertaisesti normaaliin verrattuna ja kasviksista on tarjolla vain munakoisoja.

Neljän huoneen asunnossa asuu nyt 21 henkeä. Patjat levitetään lattioille niin ettei ole tilaa edes kulkuväylille. Tyynyjä ja peittoja ei riitä kaikille, ne annetaan Syyriasta juuri saapuneille, työssä käyville miehille sekä alle viikon ikäiselle vastasyntyneelle. Perheen naiset taittelevat talvivaatteita tyynyikseen, asettuvat vieri viereen matolle nukkumaan jakaen viltin keskenään.

Kolme viikkoa on kulunut syyrialaisperheessä asuessa. Kymmenen päivää totuttelimme erilaisiin maailmoihimme, ollen toinen toisillemme vieraita. He eivät puhu englantia, ja yhteisen kielen puuttuessa me toinen toistemme elämiä ja ajatuskulkuja hiljaa ihmettelimme.

Nyt minä olen sulautunut heidän tapoihinsa, he ovat sulautuneet minun, ja minä olen alkanut puhua arabiaa.

He rukoilevat viisi kertaa päivässä, lukevat toisinaan Koraania, aikuiset naiset verhoutuvat ulkona pelkät silmät paljastavaan niqabiin ja sisälläkin hiukset kokonaan peittävää hijabiin sekä ranteisiin ja nilkkoihin ulottuvaan mekkoon. Aviomiesten tullessa töistä naiset rientävät tarjoamaan heille lasillisen vettä, tarjoamaan pyyhkeen suihkuun, ojentamaan tyynyn selän taakse sohvalle.

Kyselen mitä mieltä naiset ovat niqabista, miten ISISin hallitsemalla alueella asuminen vaikutti heidän käyttäytymiseensä, miksi naiset eivät käy töissä. He kysyvät minulta miksi en ole kotona perustamassa perhettä, miksi en halua koko vartalon peittävää pukua ja mitä ajattelen Jumalasta.

Kun viimeinenkin mies on saapunut töistä, naiset levittävät vahakankaan olohuoneen lattialle ja asettavat siihen illallisen suurella tarjottimella. Miehet istuutuvat ruoan ympärille toisen säärensä päälle, toinen jalka koukistettuna pystyyn rintaa vasten. Näin sääri painaa kevyesti vatsaa ruokaillessa ja kylläisyyden tunne on helpompi havaita, he selittävät.

Miksi naiset eivät syö teidän kanssa yhdessä? Minä kyseenalaistan heidän tapojaan ja he minun, puolin ja toisin lempeästi ja lämmöllä.

Bismillaah, he sanovat aloittaessaan ruokailun, osa noukkii leipäpalan avulla suupalallisen ruokaa tarjottimelta, toiset syövät lusikalla, osa suoraan sormin kämmeneensä riisipallon puristaen. Kullekin ojennetun leivän loppumista tarkkailee yleensä perheen nuorimmainen poika, ja hän ojentaa uutta leipää hieman ennen kuin edellinen loppuu. Teetä juodaan snapsilasin kokoisista laseista runsaalla sokerilla, ja teelasin tyhjentymisen tarkkailu ja lasin täyttäminen on leivänkaltainen rituaali.

Hamdullaah, miehet sanovat ollessaan kylläisiä ja vetäytyvät tarjottimen ääreltä sohvalle. Nuorimmaiset pojat kantavat illallistarjottimen naisten huoneen lattialle, jossa naiset ruokaa odotellessaan ovat maistelleet mandariineja.

Turkin Izmitissä, reilun tunnin matkan päässä Istanbulista, asuu neljän huoneen asunnossa terveysongelmista kärsivä äiti, kolme tytärtä (10 – 29 v), neljä poikaa (15 – 28 v), yhden tyttären aviomies ja kahden pojan vaimot ja kolme lasta. Kaksi naisista on raskaana. Perhe on kotoisin Syyriasta.

He rakentavat Izmitissä uutta elämää, mutta tämä kaikki on vain väliaikaista. He odottavat sodan loppumista, että voisivat palata kotiinsa, siihen samaan kylään Irakin rajan lähelle, että voisivat rakentaa pommitetun talonsa uudelleen. He näyttävät kuvia entisestä talostaan, oliivi- ja aprikoosipuistaan, kanoistaan. He kertovat oppineensa uimaan – toisin kuin monet syyrialaiset – sillä heidän kylänsä lähellä virtasi joki.

Heidän kotiseutunsa on tällä hetkellä kenties maan pahin taistelutanner, joka päivä uutiset toistavat heidän kotikaupunkinsa nimeä ja julistavat päivän uhriluvut. Tänään 39 kuollutta, he referoivat televisiouutisia minulle. Tänään Venäjä hyökkäsi pommein ja yli 100 kuollutta, he sanovat. He näyttävät kuvia kuolleista lapsista, aivan pienistäkin, vieri viereen nostettuina, vereen kietoutuneina. Tällainen on meidän kotikaupunkimme nyt, he sanovat ja heidän äänensä on täynnä tunnetta. Nämä ovat meidän kuolleita lapsiamme.

Perheen vanhimman pojan 2-vuotias kirmaa arabialaisella matolla hyväntuulisena ja isänsä katselee häntä pohtien onko taapero jo aikuinen voidessaan joskus palata kotimaahansa. Jonain päivänä hän palaa, hän ja kaltaisensa sotalapset, ja me rakennamme maamme uudelleen.