Helsingin katujen tutuilla kulmilla unohdan jälleen millaista elämä olikaan siellä kaukana Ateenan brutaalissa realismissa. Muistan yksittäisiä hetkiä mutta en kokonaisuuksia, muistan ihmisten kasvoja ja ilmeitä mutta en heidän tarinoitaan. Muistan millaista oli niellä omat kyyneleeni silloin kun toinen tarvitsi lujuutta eikä herkkyyttä, vaikka en muista mitä hän minulle kertoi.
Tässä samassa tilanteessa olen ollut ennenkin, on osattava päästää irti. On työnnettävä pois aktiivisesta mielestä heidät jotka Ateenaan jäivät, kodittomat rahattomat yksinäiset huumeisiin sortuneet, suljettava facebookin pakolaisinfokanavat ja toivottava että tärkeimmät heistä näen vielä joskus paremmassa tilanteessa. Ennen lähtöäni kerroin heille että mieleni on siellä missä minä olen ja niin sen on oltava jatkossakin: kun olen Ateenassa teen heidän eteensä minkä voin, mutta kun lähden niin myös minun mieleni on saatava lähteä.
He kysyvät myöhemmin pääsinkö turvassa Suomeen ja onko minulla kaikki hyvin, sanon että voin hyvin ja he sanovat että me nähdään vielä myöhemmin. Niin nähdään, sanon, he sanovat että odottavat sitä ja sitten he antavat minun levätä.
Suomessa kaipaan kauas hiljaisuuteen ja oman elämäni äärelle. Vaellan Lapin puna-keltaisia tuntureita, rämmin vetisiä soita ja iltaisin hytisen villahousuissani nuotiota märistä puista. Syvällä makuupussissani kuuntelen metsää ympärilläni, revontulet leiskuvat taivaalla ja hetkeen en ajattele Ateenaa enää yhtään.