Polkuja iholla

Muistot Serbiasta palaavat välähdyksinä mieleen, kun katselen elinolosuhteita Patrasin pikkukaupungin hylätyssä tehtaassa. Täällä ja lähistön toisessa tehtaassa asuu yhteensä 120 toveria, luhistuvissa rakennelmissa, jotka antavat kyllä katon pään päälle, mutta seiniä ei juuri ole. Astelen pitkin pihamaata, asukkaat tervehtivät herttaisesti. Osa tulee kättelemään, hi how are you, good?

Alueella on sentään juokseva vesi. Käytännössä se tarkoittaa yhtä seinustaa alas laskeutuvaa putkea, joka syöksee vettä maahan. Siinä pestään kädet, vaatteet, astiat, hiukset ja niin paljon ruumiista kuin siinä kaikkien keskellä avoimella pihalla kukin tohtii. Erillinen vanha vessarakennus on edelleen pystyssä, sinne kannetaan pihamaan vesiputkelta ampäreillä huuhteluvesi. Sähköä en edes osaa kaivata, mitäpä sillä tekisi. Valon saa taivaalta, ruokaa kokataan kaasulla.

Asukkaat vaikuttavat sydämellisiltä, kiitollisilta ja avuliailta, mutta samalla elottomilta. Enkä ihmettele miksi, seisoessani siinä rankkasateessa katoksen alla, katselemassa pilkkopimeässä illassa ruokajakelua pikkulampun valossa. Kaksi vapaaehtoista ovat asukkaiden avustuksella kokanneet tänään valtavat kattilat riisiä ja papumuhennosta. Toverit hakevat annoksensa, istuutuvat kyykkyasentoon sivummalle ja syövät viimeistä pisaraa myöten. Sade ropisee maahan, kaikki ovat läpimärkiä ja mietin miltä tuntuisi tänä iltana mennä nukkumaan tuohon katoksen alle, viltin alle, roskien keskelle. Miltä tuntuisi päivästä toiseen herätä syömään kaksi paahtoleipää aamupalaksi, viettää päivä kaupungin satamassa yrittäen tarrautua Italian-lauttaan suuntaavan rekan pohjaan ja toivoa pääsevänsä huomaamattomana kahden tarkastuspisteen läpi. Miltä tuntuisi päivä toisensa jälkeen epäonnistua, palata takaisin tehtaaseen, hakea iltaruoka, värjötellä nuotion ääressä kunnes keho on tarpeeksi lämmin ja mieli tarpeeksi väsynyt käpertyäkseni vilttini alle. Miltä tuntuisi odottaa nukahtamista kylmässä, likaisena ja samoissa rikkinäisissä vaatteissa, pohtien onko huominen taas samanlainen.

Kuulen 23-vuotiaasta toverista, joka 19-vuotiaana kieltäytyi liittymästä armeijaan ja joutui vankilaan, 20-vuotiaana joutui armeijaan kuitenkin, ja nyt 23-vuotiaana on kokemastaan pahasti traumatisoitunut. Hiljainen tyyppi, joka tutustuessaan syvemmin toiseen ihmiseen alkaa näyttää kuvia ja videoita ihmisten tappamisesta ja muista sodan julmuuksista. Hän nauraa videoilleen, kun ei mieli jaksa jatkuvasti itkeäkään. Olen nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin, kuin he etsisivät sitä että joku kertoo heille, uudestaan ja uudestaan, ettei tämä ole normaalia, se mitä näytät minulle on kauheaa ja sinä olet kokenut hirveitä, epänormaaleja asioita. Ja että minä ymmärrän, että sen täytyy tuntua todella, todella pahalta.

Hän tarvitsee kipeästi apua, traumaterapiaa, eikä hän ole ainoa. Mutta avun sijaan he elävät hylätyssä tehtaassa jossa elämän perustarpeidenkin täyttyminen on työn alla.

Aamulenkillä juoksen Akropoliksen ohi ja hämmästyn, että ainiin, mähän olen Ateenassa. Tajuan että jotenkin en ole muistanut sitä pitkään aikaan. Huomaan pikkuhiljaa unohtaneeni nauttia kaupungista, unohtaneeni kävellä rauhassa puistoissa ja tutkia uusia alueita, unohtaneeni nauttia kreikkalaisesta kahvista auringonpaisteessa.

Nyt kahden Ateenassa vietetyn kuukauden jälkeen osaan vain neljä sanaa enemmän kreikkaa kuin viime toukokuussa kaupungista lähtiessä. Eli osaan yhdeksän sanaa. Sen sijaan puhun, kirjoitan ja luen arabiaa, vielä hitaasti mutta sitäkin tomerammin. Lonkat ovat mukavasti auenneet jatkuvasta lattialla haaraistunnassa istumisesta ja syön useammin arabialaista kuin kreikkalaista ruokaa.

Joka päivä mieli on tovereissa, oppitunneissa, salakuljettajissa, pakolaistalojen oloissa, kuka tarvitsee eniten apua ja miten ihmeessä näitä arabeja voi ylipäätään auttaa kun he eivät millään tahtoisi ottaa vastaan apua vaan sen sijaan jakaa kaiken siitä vähästä mitä heillä on.

Ja niinpä unohdan olevani Kreikassa. Herättelevän aamulenkkini jälkeen palauttelin itseni taas tähän maailmaan, siirsin osan englannintunneistani muille opettajille, järjestin aikaa lepäämiselle ja oman mieleni tuuletukselle.

Vaikka välillä tuntuu että eihän englannin opettaminen ole ”juuri mitään”. Mutta tässä ympäristössä sekin kuluttaa. Kun tänään oppitunnilla puhumme ystävänpäivästä, ja oppilaalle nousee kyyneleet silmiin. Kun viime viikolla tunnin lopuksi toveri kertoo yrittävänsä viikonloppuna lentää Keski-Eurooppaan, ja tällä viikolla näen pettyneen oppilaan jälleen tunnilla. Mitä tapahtui, kysyn. Päädyin lentokentän vankilaan, hän sanoo.

Kiitos Hesarille Serbian tilanteen jakamisesta. Jutussa mainitaan surullisen tuttu tiilitehdas, kuvissa näkyy tutut tukalat olot.
http://www.hs.fi/paivanlehti/08022017/art-2000005078861.html

Seuraan edelleen Subotican ja entisen tiimini tapahtumia siellä. Alla yksi viime aikaisista keisseistä, joiden jälkiselvittelyssä ja hoitamisessa tiimi on auttanut. Vastaavia meillä oli siellä vastassa yhtenään. Kuin karmivat asumisolot, taudit, kylmyys ja nälkä ei olisi jo tarpeeksi.

Victim: male, born in Pakistan, age 30

On Friday the 13th of January I crossed he Hungarian border near the
Horgos crossing. There were 55 of us in the group at the beginning and
we all crossed over onto the Hungarian side. Then we separated and 12
of us, including myself, got caught by the Hungarian police about 2
kilometers from the border fence. Four policemen approached us in a
marked police car, they had two dogs with them. First thing they did
was to spray our eyes with tear gas so we couldn’t see clearly. I
tried so hard to open my eyes and remember their faces or numbers on
their uniforms but the tear gas made it impossible. I can only say
that they were young men, age 20-22 and that their uniforms were blue.
They asked about our nationality and started shouting “No Hungary for
you!”, calling us terrorists, Taliban, etc.

Meanwhile two other police cars came with 8 men and 4 dogs. I remember
one of them was an older, fat man. They had us all sit in a puddle,
knee deep. One of us, a 13 year old boy couldn’t stop crying because
of the tear gas so they moved him from the front to the back of the
line, so he was sitting next to me. He kept crying and they were
laughing at him and hitting him with police batons saying “Shut up!
Shut up!”. He was the youngest of us but there were three other minors
in the group.

The policemen ordered us to put our hands up and open our jackets so
they could hit us on ribs and stomachs. Some of them were using
plastic batons while the rest was armed with metal ones. Afterwards
they searched us, one man at the time, while the rest of us remained
sitting in water. They had each of us stand up so they could remove
our warm clothing, jackets, gloves, hats, trousers (if someone was
wearing more than one pair). They destroyed the dinars they found on
us and put our euros in their pockets. They smashed our phones on the
ground.

During the search we had to hold our hands up in the air in the
strong, cold wind. After the search was done they still had us sitting
in the puddle, but this time ordered us to put our hands on the next
person’s shoulders and started hitting us on our ribs with police
batons. One of the policeman stood on shoulders and started laughing
and jumping on him. Then they told us to stand up but keep the line
and released the dogs on us from the right side. When some of us tried
to move to run away from the dogs they were beaten again and forced
back to the “line” They kept laughing and shouting “keep the line,
keep the line!”.

Then they called the dogs off but told us to remain in line. They went
behind us so we couldn’t see them and started tapping us on the
shoulders. Anytime one of us turned around to look at them, the
policeman would say “hello” and spray tear gas in our eyes again. They
didn’t let us clean our faces, saying that they should stay that way.
Afterwards they took us to the police van, hitting our calves with
batons when we were walking. They didn’t let us enter the part of the
van meant for transporting people, instead they crammed us in the
luggage space, hitting and pushing us in order to do so, as there was
not enough space for 12 people there.

They took our backpacks out, threw away all the water and food they
found. Hard fruits such as apples and oranges were thrown in our
faces. Then we were transported to the gate. There was not enough
space to sit so we had to stand all the way. Another Hungarian
policemen came with keys to open the gate but then the older military
man (different uniform) approached us telling the rest to wait. He
took out his can of gas and sprayed our faces again. Then the
policemen took pictures of us ordering us to open our eyes. As we
couldn’t do so because of the tear gas, they started hitting us again,
forcing us to look into the camera. When we still couldnt ope our eyes
, we ere made to use our fingers to hold open ur eyelids. Then they
brought us to the fence, and said “This is your language, read!”.
There was a sign on the border fence which we were forced to read
aloud, saying that we didn’t experience any physical or verbal abuse
from Hungarian authorities. They recorded each of us reading. At the
time we were saying that we hadn’t experienced any abuse the dogs were
released on us again, just circling around our legs, below the point
where the camera could see them. Then they let us through the fence
and ordered us to go back to Serbia. There was no Serbian police on
the other side.

The whole thing lasted around 2 hours, as we got caught at 7pm and
reached the gas station in Horgos at 9:30.

Millainen Suomi on, he kysyvät. Siellä on tosi kylmä eikö niin?

Monet syyrialaiset rakastavat Kreikkaa, se muistuttaa Syyriaa, he sanovat. Ihmiset ovat samanlaisia, rentoja ja avoimia, sää on samankaltainen, ja he näyttävätkin samalta. Mutta täällä ei ole töitä.

Onko Suomessa töitä?

Ihmiset siellä ovat vanhoja, mä luin internetistä, sanoo joku.
Joo, ikärakenne on nyt sellainen että meillä on paljon vanhoja ihmisiä.

Onko siellä kuusi kuukautta pimeää?
Mitä Nokialle tapahtui? Ennen kaikilla Syyriassa oli Nokia.

Millainen Suomen taloustilanne on? Onko teillä paljon pakolaisia?
Suomi ei ole tottunut pakolaisiin, sanon. Paljon turvapaikanhakijoita käännytetään pois. Meille tulee paljon irakilaisia ja jonkun verran afgaaneja ja heitä lähetetään takaisin.

Onko kaikki suomalaiset niin kuin sinä?

Välillä mä nään sun kasvoilla stressiä, sanoo joku.
Sä suhtaudut elämään tosissasi mutta sulla on tulivuori täällä, sanoo joku ja koskettaa mun rintaa sydämen kohdalta.

Mä taidankin mennä Suomeen enkä Saksaan.

Keväällä Lesboksella kuulin lukuisia kertomuksia siitä miten salakuljettajat käyttivät hyväkseen ihmisten hengenhätää ja syöttivät heille hullujakin valheita. Ja he uskoivat, sillä heidän tilassaan oli vaikea enää olla rationaalinen. Fight or flight, aivot menevät hätätilaan ja ihminen kadottaa kykynsä olla looginen. Minä uskoin kun salakuljettaja minulle sitä vakuutti.

Siksi suhtaudun kriittisesti kaikenlaisten aatteiden julistamiseen tovereillemme. Koska haavoittuvaisessa ja epävakaassa asemassa heillä ei ole normaaleja valmiuksia laittaa asioita mittakaavaan ja punnita mikä on mielipide, mikä fakta.

Baarissa anarkisti puhisee kuinka vallatuissa pakolaistaloissa pitäisi opettaa anarkismista. Ei pitäisi, sanon. He asuvat anarkistitaloissa, anarkistien kaupunginosassa. Heille pitäisi kertoa, että koko Eurooppa ei ole tällainen eikä tämä ole normaali ympäristö. Että Euroopassa ei normaalisti vallata sattumanvaraista rakennusta asunnokseen, kytkeydytä omin avuin sähkö- ja vesiverkkoon ja tehdä nuotioita kaduille. Että normaalisti järjestystä alueilla ylläpitää poliisi, ei alueen oma mafia, koska poliisi ei rohkene jalallaan alueelle kuin erityistapauksissa. Että tupakkaa ostetaan tavallisesta kioskista eikä sen tietyn viemärikannen alta, jossa on mafian tupakkavarasto.

Kun kristityt kertovat puhuvansa kristinuskosta jakaessaan ruokaa kaduilla nukkuville, olen heidän puolellaan kodittomien auttamisessa ja heidän ihmisyytensä näkemisessä mutta en uskonnon levittämisessä. Että ruoka-apu ei tulisi kristinuskon kylkiäisenä, kuuntele sinä minun uskonnostani niin saat tämän sämpylän. Että valkoinen kristitty ei saapuisi pelastajana hänen luokseen joka ehkä parhaillaan punnitsee suhdettaan omaan uskontoonsa, kysyen jumalaltaan, miksi hänelle on käynyt näin. Että ihminen saapuisi auttajana ihmiselle, eikä uskonto uskonnolle.

Ole sinä patjallasi muslimi, kristitty, hindu, ateisti, mikä hyvänsä, minä kunnioitan sinua sellaisena enkä välitä mikä sinä olet. Kuuntele eri aatteiden ja uskontojen pelastustarinoita sitten kun sinä olet mieleltäsi vahva tai sitten kun sinä sitä itse pyydät.

Istun toverin kanssa Ateenan keskustan kukkulan laella. Aurinko on laskenut tunteja sitten. Kaupunki kimmeltää pimeässä, valtaväylä sykkii punaisia ja keltaisia valojuovia.

Mä tykkään kattoa autojen välkettä tolla kadulla, hän sanoo.
Mä tykkään kattoa tota hiljaista kaupunkia, mä sanon.

The city is calm. Like my mind. And the street is busy, like your mind.

Kumpi meistä on busy, sä vai mä, hän kysyy. Sua hädin tuskin tavoittaa kun aina sä oot jossain. Mä vaan istun ja odotan.

Käymme hyvän keskustelun siitä mikä merkitys mielenrauhalla on elämään. Ja kumpi oikeastaan stressaa enemmän, (liian) aktiiviset päivät vai (liian) aktiivinen mieli.

I have a lot to do but I have peace in my mind. You have nothing to do but your mind is busy. Huolia, odotusta, raskaita kokemuksia.

Where are you? I see it in your eyes that you are not here with me.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Sota oli alkanut vain kolme kuukautta aikaisemmin. 16-vuotias poika hakee isälleen leipomosta tuoretta leipää, niin kuin joka aamu ennen isän töihin lähtöä. Sinä aamuna poika ei löydä isäänsä. Isä lähti aikaisin töihin tänään, sanoo äiti.

Taistelut ovat edenneet lähikyliin, tulitus näkyy kauas tielle. Työmatkabussissa aprikoidaan, päästäänkö taisteluiden läpi töihin vai käännytäänkö takaisin. Sitten työmatkabussia ammutaan. Isään osuu luoti, se uppoaa vatsaan ja räjähtää sisäelimiin. Isän koko vatsa on repaleina ja auki. Sairaalassa häntä ei voida enää auttaa, ja viidessätoista minuutissa isä kuolee. Paikalle hälytetyt veli ja kaksi täysi-ikäistä poikaa eivät ehdi nähdä isäänsä elossa.

Kotiin jäivät vaimo ja kymmenen lasta, joista vasta neljä on täysi-ikäisiä. Nuorin on nelivuotias.

Seuraavat kolme päivää naapurit viettävät perheen kanssa. He valmistavat aamiaisen, lounaan ja illallisen, pitävät huolta ettei perheen tarvitse tehdä mitään, että kaiken energian voi käyttää suremiseen eikä muusta tarvitse huolehtia.

Seuraavat kolme vuotta perhe vain istuu ja ihmettelee mitä on tapahtunut, he istuvat sodan keskellä järkyttyneinä ja yrittävät koota elämäänsä uudelleen. Tuntui siltä kuin elämä olisi loppunut edessämme.

Siinä Ateenan pimeällä kadulla kuuntelen tarinaa joka alkaa aamuisesta leipomosta ja päättyy iltakävelylle kanssani. Kuuntelen tarinaa kyynelten valuessa pitkin poskiani.

Miten sua voisi parhaiten auttaa?
– Tuo mulle Syyria.

He kaipaavat Syyriaa, kaikki. Maa oli kaunis, elämä oli hyvää, perhe oli ympärillä. Erityisesti monet aleppolaiset näyttävät mielellään videoita kotikaupungistaan ennen sotaa ja puhuvat kaupunkinsa menneestä loistosta. Kaupunki oli tosiaan kaunis. Mutta maan hallinto oli huono.

Al Assadista puhuminen nostaa tunteet pintaan. Likimain kaikki toivovat Assadin kaatumista, kapinallisten voittoa, vapaata maata. Sillä Assad tappaa mielivaltaisesti. Sillä Assad on sekaisin.

Joku suree Assadin hiljattaista Aleppon valtausta. Siitä seuraa Aleppon siviilien teurastus, hän sanoo. Assad ei välitä heistä, ei säästä heitä. Assadille he ovat kapinallisia, vihollisia, pettureita.

Olen tavannut yhden (1) joka myöntää olevansa Assadin puolella. Hänen huonekavereillaan on vaikeuksia sulattaa toisen mielipidettä, mutta he antavat tyypin olla rauhassa. He päivittelevät minulle kuinka toinen voi ajatella niin. Maamme on sodassa Assadin takia, hän eriarvoisti kansalaiset ja hallitsi diktaattorina, ja tämä tyyppi vain kannattaa Assadia. Miljoonat ihmiset ovat jättäneet kotinsa, maa on tuhottu, Assadin takia. Miten sinä voit kannattaa häntä?

*

Toisaalla puhutaan jälleen Assadista. On mahdotonta, että kukaan pakolaistaloissa asuva olisi hänen puolellaan, joku sanoo. Mä tiedän yhden, vastaan. Ja taas tunteet ovat pinnassa.

Miten samassa huoneessa voi asua ihminen, joka kannattaa Assadia, ja ihminen, jonka perhe on vaarassa tai kuollut hänen takiaan? Mikä kannattajan nimi on? Kerro mulle hänen nimensä. Kerro hänen nimensä, mä haluan puhua hänen kanssaan.

Ei, sä et puhu hänen kanssaan. Hän pysyköön mielipiteineen anonyymina.

الأسد Al assad, leijona.

Kovia kokeneet ihmismielet yrittävät Ateenan vallatuissa pakolaistaloissa auttaa toinen toisiaan. Sillä niissä ei mikään virallinen taho auta, kaikki on hoidettava itse ja itsenäisten vapaaehtoisten avustuksella.

Silmillään lämpimästi hymyilevä syyrialaisherra käy usein pakolaistalon asukkaiden mukana sairaalassa auttamassa tulkkaamisessa. Hänen kasvoillaan säihkyy valo, hänen silmissään tuikkii toivo, hänen puheessaan on energiaa ja tunnetta. Mutta hänen kehonkielensä on arka ja empivä. Onko se nöyryys vai epävarmuus, väsymys vai trauman varjo, en tiedä.

Sairaalassa tapaukset ovat välillä vaikeita, sairaskertomukset hurjia. Yksi mies, syyrialaisherra aloittaa. Yksi mies on tappanut. Hän heitti pommin perheeseen. Hän asuu nyt tuolla yläkerrassa. Haluutko sä nähdä hänen kuvansa, hän näyttää ulospäin niin ystävälliseltä, mutta hän on vaarallinen. Syyrialaisherra kertoo tarinaa silmissään avuttomuus.

Ootko sä itse tarpeeksi tasapainoinen kuulemaan ja käsittelemään näitä asioita jatkuvasti, mä kysyn.

Mä olen raunioina, hän vastaa.

Kiedon käsivarteni 21-vuotiaan ympärille. Itke niin paljon kuin haluat.

Hän itkee ikäväänsä perhettään kohtaan, vanhempiaan, siskojaan ja veljiään, jotka on nähnyt viimeksi kaksi vuotta sitten. Hän kysyy näkeekö heitä enää koskaan. Hän itkee päätyvänsä syvemmälle Eurooppaan, entistäkin kauemmaksi perheestään. Ja kun viimein hänet joskus sijoitetaan sattumanvaraiseen Euroopan maahan, millä rahalla hän matkustaa Turkkiin ja miten pakolaisena saa sinne edes viisumin. Hän itkee lisää.

Tämän nuoren miehen kanssa olen jutellut monet, monet kerrat. Hän puhuu tulevaisuudestaan aina kovin epävarmasti – ei epävarmasti siksi, koska ei tiedä minne päätyy ja milloin, vaan siksi, ettei tiedä onko hänellä tulevaisuutta. Ehkä kuolen huomenna, hän aina sanoo. Ja taas hän vakuuttaa vakavana: Ihan oikeasti. Ehkä mä kuolen.

Pääsemme keskustelussa kuolemasta eteenpäin. Hänellä ei enää ole omia unelmia, hän ei näe sellaisia enää mahdollisiksi. Mun pitää saada töitä että saan rahaa ja voin lähettää sen perheelle. Mä tarvitsen vain että mun perheellä olisi kaikki hyvin. Perhe on hiljattain paennut Syyriasta Turkkiin, kaksi veljeä ovat saaneet töitä ja he tekevät pitkää päivää elättääkseen vanhemmat, siskot, vaimot ja omat lapsensa. Raha ei ole tarpeeksi kaikille.

21-vuotias elää Kreikassa rahatta, hän lähetti matkanteosta ylitse jääneen rahan perheelleen. Kreikassa hän saa järjestöltä kuukausittain 50 € ruokarahaa, jonka voi käyttää vain tietyssä ruokakauppaketjussa. Mitään muuta ei voi ostaa. Yhtäkkiä hän kysyy onko mulla päänsärkylääkettä – mutta jos ei ole, sä et saa ostaa. Hän ei tarvitse rahaa keneltäkään.

Kysyn mikä tekee hänet iloiseksi. Odotan, annan aikaa, olen hiljaa. Ei vastausta. Yhdessä keksimme pienen pieniä hyviä asioita: ihmisten katselu, auringonpaiste. Ihmisten auttaminen.

شوية شوية Shwaye, shwaye. Slowly, slowly. Kohti parempaa.