Kovia kokeneet ihmismielet yrittävät Ateenan vallatuissa pakolaistaloissa auttaa toinen toisiaan. Sillä niissä ei mikään virallinen taho auta, kaikki on hoidettava itse ja itsenäisten vapaaehtoisten avustuksella.
Silmillään lämpimästi hymyilevä syyrialaisherra käy usein pakolaistalon asukkaiden mukana sairaalassa auttamassa tulkkaamisessa. Hänen kasvoillaan säihkyy valo, hänen silmissään tuikkii toivo, hänen puheessaan on energiaa ja tunnetta. Mutta hänen kehonkielensä on arka ja empivä. Onko se nöyryys vai epävarmuus, väsymys vai trauman varjo, en tiedä.
Sairaalassa tapaukset ovat välillä vaikeita, sairaskertomukset hurjia. Yksi mies, syyrialaisherra aloittaa. Yksi mies on tappanut. Hän heitti pommin perheeseen. Hän asuu nyt tuolla yläkerrassa. Haluutko sä nähdä hänen kuvansa, hän näyttää ulospäin niin ystävälliseltä, mutta hän on vaarallinen. Syyrialaisherra kertoo tarinaa silmissään avuttomuus.
Ootko sä itse tarpeeksi tasapainoinen kuulemaan ja käsittelemään näitä asioita jatkuvasti, mä kysyn.
Mä olen raunioina, hän vastaa.