Polkuja iholla

Syyriassa on sanonta: Kun vieras koputtaa talon ovelle, hänet kutsutaan sisään, ruokitaan, tarjotaan leposija, hänestä pidetään huolta ja hänelle tarjotaan kaikki mitä on. Kolmantena päivänä häneltä kysytään, mikä hänen asiansa on.

Sanonnassa piilee totuuden siemen, juuri sellaisia monet syyrialaiset ovat, näissäkin vaatimattomissa oloissa joissa he nyt Euroopassa pakolaisina elävät.

Lukemattomat ovat ne kerrat kun olen istunut jonkun luona kylässä, UNHCR:n tutuilla harmailla vilteillä teekupin tuoksussa, perheiden kanssa lattialla ringissä leipäpalalla illallista kauhoen, patjoilla vesipiipun kuplinnasta renkaita puhallellen. Kun yömyöhällä kestit saadaan päätökseen, peti valmistellaan patjalle huoneen seinustalle ja kehotetaan lepäämään. Kotiin ehtii huomennakin. He antavat kaiken vieraalle, jonka tapasivat vain hetkeä aikaisemmin.

Vähän väliä istun vallatun pakolaistalon pienessä huoneessa, jonka jakavat perhe ja yksin matkustava herrasmies. Herrasmies on sinnikkäin oppilaani, ainoa joka tulee sitkeästi jokaiselle talon englannin tunnille. Jokaisen oppitunnin jälkeen hän kutsuu huoneeseensa juomaan teetä, istumme ringissä tulkin ja hänen kanssaan, he polttavat tupakkaa lähes ketjussa, muistelevat Syyriaa, upottavat teehensä kauhallisen sokeria ja nauravat kun hitaasti totun itsekin sokeroituun teehen. He laittavat syyrialaista ruokaa, seuraavaksi keittävät syyrialaiset kahvit, ja kahden tai kolmen tunnin kuluttua hädin tuskin laskevat minut huoneesta ulos. Tule kylään useamminkin, he aina sanovat lähtiessäni.

Kun englannin tunneillani yritän nousta hakemaan tuolia myöhässä saapuneelle oppilaalle, joku oppilaista ponnahtaa ylös ja kehottaa: sit, sit, sit. Kun etsin kynää, he tarjoavat omaansa, kun järjestän kirjoituspöytiä, he lempeästi työntävät minut pois tieltä ja järjestävät itse. Kun kävelen ulkona viluissani, he tarjoavat takkinsa pakkasellakin. Joudun kieltäytymään hartaasti monta kertaa.

Päälle päin he ovat sydämellisiä ja valloittavia, mutta vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa oikeasti ymmärrän kuinka rikki nämä kauniit ja vieraanvaraiset mielet ovat.

Yölämpötilat ovat tippuneet, joinain öinä jopa pakkasen puolelle. Jokunen Ateenan keskustan metroasema pysyy poikkeuksellisesti auki läpi yön, jotta kaduilla nukkuvat eivät jäätyisi ulos.

Kierrän Refugees’ Refuge -tiimin kanssa kaupunkia yöllä jakamassa sokerista teetä ja kalkkunasämpylöitä katujen asukkaille. Porukka kiertää saman lenkin kaksi kertaa viikossa, joten toverit patjoillaan ovat tulleet tutuiksi.

Tämä penkillä puistossa vilttien alla nukkuva tyyppi on saapunut kuusi kuukautta sitten Bangladeshista, menettänyt vanhempansa, eikä ikinä paljasta päätään vällyjensä takaa. Hän vain makaa suurimman osan päivästä.

Tämä heppu on saapunut Syyriasta jo kymmenen vuotta sitten. Hän ei paperibyrokratian takia voi hakea turvapaikkaa muista maista, ja vailla työtä on päätynyt Ateenan kaduille. Kreikan vaikean taloustilanteen takia paikallisillakaan ei ole duunia, joten ei sitä riitä pakolaisillekaan.

Tämä nuori mies on kreikkalainen, työttömäksi joutunut, kadulle päätynyt. Hän lukee tyynesti kirjaa niin kuin kuka tahansa meistä kotisohvillamme – mutta hänen kotisohvansa on patja yhdellä Ateenan vilkkaimmista kaduista.

Kuljemme lähes kaksi tuntia, jaamme nelisenkymmentä sämpylää, kuulen nelisenkymmentä tarinaa. Niillä kaikilla on hyvin erilainen alku mutta ne kaikki päättyvät näille vilteille taivasalla.

Kaikki he ovat ystävällisiä sankareita, tervehtivät iloisesti, kiittävät lämpimästi. Osa on niin kotiutunut omaan sopukkaansa, puistonpenkeilleen, rappukäytävien kupeisiin, talojen seinustoille, että sitkeästi haluaa nukkua siinä eikä metroasemalla. Käy kylmät yöt nukkumassa suojassa ja tule sitten takaisin, ehdotamme. Sun paikka ei karkaa mihinkään sillä aikaa.

Uutta vuotta juhlimme pienessä porukassa, kynttilöiden valossa.

Paikalla on kaksi toveria pitkän ja vaikean taipaleen takaa, toinen Syyriasta ja toinen Malista,
kaksi omasta vapaasta tahdostaan koditonta ja työtöntä neitiä, toinen Omanista ja toinen Suomesta,
ja yksi säkenöivä ateenalainen leidi, jonka resurssit ja energia pakolaisten auttamiseksi ei ota loppuakseen.

Jaamme kukin kolme parasta vuonna 2016 elämässämme tapahtunutta asiaa. Ja kerromme yhden, sen kaikkein vaikeimman ja pahimman kohdallemme sattuneen seikan.

Vuonna 2016 vietin seitsemän kuukautta auttamassa heitä jotka joutuivat pakenemaan kotimaastaan.
Autoin turvapaikanhakijoita Suomessa pääsemään jaloilleen, lukutaidottomia oppimaan lukemaan,
jaoin lämpimiä ja kuivia vaatteita mereltä ja merestä saapuneille Lesboksella Kreikassa, vahdin rantaviivaa ja vastaanotin veneitä,
avustin Ateenaan saapuneita tovereita pyörittämään vallattua taloaan, annoin koviakokeneille lapsille koko sydämeni ja kaiken energiani,
jaoin ruoka-apua, polttopuita ja vaatteita Serbiassa, lääkitsin poliisikohtelun jäljiltä haavoittuneita.

Niinä seitsemänä kuukautena näin suunnattoman paljon epätasa-arvoa, rasismia, toivon hiipumista, ihmiselämien luhistumista. Ja siinä uudenvuoden yön illallispöydässä, oman vuoteni murheellisinta hetkeä miettiessä, kun saman pöydän ääressä istuu kaksi ihmistä jotka ovat kokeneet ihollaan kaiken sen mitä minä olen vain katsonut vierestä, minua tyrmistyttää kuinka onnellisessa asemassa saan olla.

En ole itse kokenut suurta epäonnea vuonna 2016, joten surullisinta on ollut nähdä niin paljon murhetta ja eriarvoisuutta ympärilläni, ymmärtää että tällainen maailma nyt on, kaikki tämä hirveys tapahtuu aivan oikeasti täällä, tässä ja nyt, eikä se ole vasta alkanut eikä se ole hetkeen loppumassa.

Oppituntieni välissä istun mielelläni pakolaisten palvelukeskuksen puolityhjässä kahvilassa lounasruuhkan jälkeen. Haen teekupillisen ja istun tarkoituksellisesti yksin pöytään. Kertaakaan en ole ollut viittäkään minuuttia yksin.

Reilu nelikymppinen herra tulee luokseni, tervehtii, tunnustelemme tilannetta small talkilla. Hän alkaa puhua, ensin varovaisesti ja vähän, kertoo entisestä elämästään Syyriassa. Kertoo kahdesta autostaan, kahdesta talostaan. Kuuntelen tarkkaavaisena suoraan silmiin katsoen ja peilaan hänen tunteensa omilla kasvoillani – näen hänen murheensa ja menetyksensä hänen silmissään, tunnen hänen tuskansa vaikken voikaan ikinä ymmärtää kaikkea sitä mitä hänellä on sisällään.

Hän kertoo neljästä kuolleesta veljestään, palaa tarinassaan heihin kerta toisensa jälkeen. Muistelee uudelleen autojaan ja kotejaan, työtään ja alaisiaan, perhettään. Kertoo tyytyväisestä elämästään, ettei hänen tarvinnut huolehtia rahasta. Kertoo kuinka hänellä oli elämässään kaikki.

Miksi minun maalleni on käynyt näin? Miksi me menetimme kaiken? Miksi minulla oli kaikki ja nyt minulla on vain tämä puhelin? Onko sinulla puhelin? Minulla ei ole muuta kuin tämä puhelin. Miksi näin voi tapahtua? Hän vuodattaa surunsa, kaiken epätoivonsa ja väsymyksensä siihen pöydälle.

Hän kertoo kuinka nyt hän joka päivä auttaa muita tovereita, hän on juuri ollut kolme päivää tulkkaamassa sairaalassa. Hän haluaa auttaa sillä kellään muullakaan ei ole enää mitään.

Hetken hän on hiljaa, sitten kiittää: Thank you. You listen to me very well. I like you because you listen to me.

Do you have sisters and brothers, hän kysyy. I have a big sister, sanon. No brothers.

You are my sister now, hän sanoo kiitollisuus silmissään. Thank you, brother, vastaan.

Opetan englantia muutamassa eri pakolaistalossa 2-4 tuntia päivässä. Oppilaat ovat pääasiassa aikuisia vasta-alkajia, suurin osa selviytyi aluksi juuri ja juuri hi how are you -keskustelusta. Nautin opettamisesta ja  ajatuksesta että pystyn siten tarjoamaan heille merkittävän taidon: kyvyn kommunikoida riippumatta siitä mihin maahan he päätyvät.

Oppitunneilla puhutaan paljon perheestä ja Euroopan maista, kahdesta asiasta jotka oppilailla on paljon mielessä. My sisters are in Germany and my brother is in Sweden.

My father is in the sea, kertoo alle 10-vuotias poika silmääkään räpäyttämättä. Toivon että todellisuus on muuta kuin mitä lauseesta ymmärrän. Välillä puhumme vaikeistakin asioista oppilaiden kanssa, mutta nyt ei ole sopiva aika ja paikka sille. Vaihdan aihetta, do you live in Athens now?

Nautin opettamisen psykologiasta, pedagogiikan perusteiden pohtimisesta ja erilaisten opetusmenetelmien kokeilemisesta.  Ensimmäisen Ateenan-viikkoni aikana kiersin eri opettajien oppitunneilla havainnoimassa heidän suhdettaan opetukseen ja oppilaisiinsa, tarkkailemassa ryhmien dynamiikkaa ja opettajien selviytymistä kielimuurista.

Juuri tällaisena vapaaehtoistyö on parhaimmillaan, voin tehdä jotain merkittävää ja todella auttaa, ja samalla opin taitoja joita pidän tärkeinä ja mielenkiintoisina. Mitä enemmän opetan, sen vaikeammalta ajatus Ateenasta lähtemisestä tuntuu – eikä onneksi tarvitsekaan lähteä.

Istun entisen toimistorakennuksen, nykyisen pakolaistalon sohvalla, kun ateenalainen toveri tulee harmissaan eteisestä. Kuinka kerrot majapaikkaa etsivälle avioparille, miehelle ja raskaanaolevalle naiselle, että meillä ei ole tilaa majoittaa heitä, hän kysyy. Kuinka kerrot että talo on aivan täynnä, että te ette mahdu?

Monennellako kuulla hän on raskaana, kysyn. Vaikka ei se muuta mitään, että hän on raskauden loppuvaiheessa. Talo majoittaa silti jo nyt yli kapasiteettinsa.

Sama tilanne toistuu toisessa pakolaistalossa, kun kesken englannintunnin sisään tulee saksalainen vapaaehtoinen. Hänellä on kontakti kahteen veljekseen, 15- ja 16-vuotiaisiin, joilla ei ole yösijaa. Kello on silloin seitsemän illalla, ulkona on jo pimeää ja ateenalaisella mittakaavalla kylmä. Talo on täynnä, pojat ei mahdu.

Kreikka kompuroi saapuneiden pakolaisten majoittamisessa, eikä ihme. Heitä on tullut Kreikan rannoille jo miljoona (2015-2016), ja siihen nähden kreikkalaisten ehtymätön vieraanvaraisuus ja avuliaisuus on hämmästyttävää. Ateenassa anarkistit ovat tarttuneet majoitusongelmaan valtaamalla taloja pakolaisten käyttöön, ja nyt kymmenkunta vanhaa hotellia, toimistorakennusta ja koulua majoittaa muutaman tuhat pakolaista, jotka eivät halua tai pysty asumaan virallisissa pakolaisleireissä. Nekin on täynnä.

Ateenassa liuta yksityisiä vapaaehtoisia etsii iltaisin ja öisin kaduilta asunnottomia ja majoittavat heitä hätäapuna hotelleihin tai vuokra-asuntoihin. Raha siihen tulee omista taskuista ja lahjoituksina. Luonnollisesti haavoittuvaisimmassa asemassa olevat – alaikäiset, raskaana olevat, sairaat jne – ovat etusijalla taistelussa liian vähistä sänky- ja vilttipaikoista.

Joku kysyy turtuuko ihmisten hädän näkemiseen päivä toisensa jälkeen. Kun joka päivä katsoo avuntarvetta – taivasalla nukkuvia, perheensä menettäneitä, pelokkaita, kaikkensa antaneen uupuneita, nälkäisiä, epäluuloon ja odottamiseen kyllästyneitä, yksinmatkustavia nuorukaisia. Taaperoa, josta tuli orpo niin nuorena, ettei sitä itse vielä täysin ymmärrä.

Turtuuko niin että ihmisten ahdinko ei enää tunnu yhtä pahalta. Turtuuko niin että avustustyötä alkaa suorittaa, mieli aktiivisena, mutta sydän suljettuna.

Ei turru. Mitä kauemmin hätää näkee, sen enemmän tuntee. Sen enemmän tietää heidän tarinoitaan, murtuneita unelmiaan, kokemuksia heidän harteillaan. Jokaisella tarinalla oma kertojansa siinä suoraan silmieni edessä, joskus kidutuksen arvet ihollaan, puhelimessa kuvia traumoistaan. Ja sen enemmän he ovat niin kuin minä, me silti nauramme samoille asioille, haaveilemme, toivomme, arvostamme toinen toisiamme. Rakennamme uusia unelmia, samoista palikoista.

Kreikassa on nyt 62 455 (UNHCR 18.12.2016) tarinaa, eikä se ole pelkkä numero.

Nousen portaat anarkistien valtaamaan taloon, entiseen koulurakennukseen, joka nykyisin majoittaa 300 pakolaista. Keväällä nousin näitä portaita joka päivä puolentoista kuukauden ajan. Ennen kuin olin päässyt ylimmälle porrasaskelmalle, lahkeissani roikkui vähintään viisi pikkulasta. Jokaisen lapsen kanssa oli eri leikit ja salaisuudet. Yksi otti vauhtia ja juoksi syliin, heitin hänet korkealle ilmaan eikä nauru ottanut loppuakseen. Toisen kanssa vaihdettiin joka päivä kuulumiset farsiksi, kolmannen kanssa ihailtiin käsilaukun sisältöä. Neljäs, 2,5-vuotias, ei puhunut sanaakaan, mutta ilmaisi kasvoillaan kaikki tunteet pieniä vivahteita myöten. Hänen kanssa me halittiin paljon.

Nyt nousen portaat vallattuun taloon eikä kukaan roiku lahkeissani. Näen ystävällisiä hymyjä, vierailla kasvoilla.

Koulu ei ole enää entisensä, ihmiset ovat vaihtuneet, asiat muuttuneet. Ateena ei ole enää entisensä ilman tovereitani. Kuljen käytäviä, etsin tuttuja, näytän heidän kuviaan ja kyselen.

2,5-vuotias perheineen on lähtenyt 10 päivää sitten Saksaan. Joku on muuttanut IOM:n (International Organization for Migration) tarjoamaan hotelliin Ateenan laidalle, osa on vain kadonnut.

Sitten näen tutun tomeran pikkuneidin, noin 8-vuotiaan, hänellä oli tapana istua paljon sylissäni kun kävelin koulun käytäviä. Hän ei muista minua enää, enkä minä halua muistuttaa. En halua olla aikuinen joka on ensin läheisesti elämässä, sitten katoaa, tulee joskus takaisin ja katoaa uudelleen.

Näen pikkutytön joka keväällä istui aina rattaissa ja opetteli istumaan ilman tukea. Nyt hän hoipertelee pihalla omin jaloin, varovaisesti, uteliaasti.

Näen hänen isänsä, keväällä vahvamielisen ja tomeran, nyt uupuneen ja nöyrän.

Olen juuri lähtemässä pois kun näen herran, jonka perheen kanssa istuin usein keväällä teetä juomassa. Jaoimme monta illallista yhdessä, kymmeniä kuppeja teetä, heidän huoneensa keskellä UNHCR:n harmailla vilteillä. Katseidemme kohdatessa herra hymyilee korvasta korvaan, niin minäkin.