Päätän tehdä töitä yksin, vailla organisaatioiden byrokratiaa mutta myös vailla tukea ja ohjausta. Niin auttaisin eniten.
Suuntaan huomioni heihin joilla on kaikista vähiten turvaverkkoa ympärillään, heihin jotka eivät asu epävirallisissa pakolaistaloissa eivätkä virallisissa leireissä. Heillä saattaa olla jonkun tahon järjestämä katto päänsä päällä mutta he eivät tunne kaupungista ketään, ovat tulleet syrjityiksi tai heidän ja sukulaistensa rahat ovat loppuneet eikä heillä ole mahdollisuuksia etsiä töitä. He ovat sairaita, byrokratian hitauden tai muiden syiden takia pakolaisiksi rekisteröitymättömiä, alaikäisiä, aiemmin tulevaisuuden toivonsa menettäneitä mutta pikkuhiljaa taas jaloilleen kipuavia. Esimerkiksi sellaisia tapauksia kuin brittiherran löytämät afgaanisisarukset.
Kengätön afgaaniveli sai kenkänsä, sisko vaatteita ylleen. Kiitos teille jotka halusitte heitä auttaa. Käyn sisarusten luona 1-2 kertaa viikossa juttelemassa ja vaivihkaa huolehtimassa että heillä on perustarpeet kunnossa. Kyselen englannin opinnoista ja he kertovat kuinka elämä on vaikeaa ja nyt ramadanin aikaan, Ateenan 30 asteen helteessä, vielä vaikeampaa. Me soitamme yhdessä heidän äidilleen Kabuliin, huonon yhteyden läpi äiti hymyilee sydämellisesti ja väsyneesti kuin itkisi enemmän kuin jaksaa.
Käyn toistuvasti tapaamassa nuorta syyrialaispariskuntaa sairaalassa, vaimo on tuotu ambulanssilla keuhkoveritulpan takia. Vasta 25-vuotias suurisilmäinen nainen hymyilee sairaalasängyssään ja suutelee molemmille poskille, ja purskahtaa itkuun kuullessaan että joutuu makaamaan sairaalassa ainakin viikon. Minä ja kaksi muuta itsenäistä vapaaehtoista uurastamme Kreikan maahanmuuttoviraston ja sosiaalitoimen kanssa jotta aikanaan saisimme hänet sairaalasta ulos ilman velkataakkaa harteillaan. Päivästä toiseen aviomies seisoo vaimonsa rinnalla kuin soturi, nukkuu yöt jakkaralla otsa vaimonsa sängynlaitaa vasten. Lähde illalla kotiin ja nuku yksi yö kunnolla, sanon hänelle, minä jään tänne vaimosi kanssa yöksi. Mutta soturi ei jätä vaimoaan, me lähdemme täältä vain yhdessä vaimo ja minä. Kymmenen päivän kuluttua haen väsymyksestä kalvenneen aviomiehen ja hoidoista piristyneen vaimon vihdoin pois.
Yön jo hiipiessä pujahdan kirkon taakse pieneen rähjäiseen puistikkoon, ja sieltä risukon keskeltä löydän Ahmadin, 20-vuotiaan ystävällisen syyrialaisen nuorukaisen. Hän on laiha kuin tikku ja katselee nöyrästi alta kulmain, liasta tahmainen käsi ojentuu kättelyyn. Miksi sinä täällä asut, kyselen. Talvi on kuulemma ollut risukon keskellä asuessa kylmä.
