Tatamilta bambumetsään

Aamukuudelta herätyskello soi tatamimatollani, kääriydyn esiin futonini uumenista ja raotan riisipaperiovea astuakseni tatamin reunalla odottaviin sisäsandaaleihin. Riisikeittimessä on aamupalaksi lämmintä riisiä, jääkaapissa kimchiä ja tofua. Puen ylleni kulahtaneet housut, miesten liian ison kauluspaidan ja aamunkoiton vilpoisuuden suojaksi nuhjuisen flanellipaidan.

Työskentelen farmilla, joka ei vielä ole muuta kuin remppatyömaa ja kunnostamattomat pellot. Farmin maatalo on vanha perinteinen lukuisine harjakattoineen, eri tasoissa olevine tatameineen, kamina keskellä maalattiaa. Vielä talo ei ole yöpymiskelpoinen, mutta ehkä jo parin viikon uurastuksen jälkeen.  Maatalo on ollut asumattomana vuosia, sen kaapeista, hyllyiltä ja nurkista löytyy vanhoja perijapanilaisia aarteita. Kampean painavia puulaatikoita pölyisestä nurkasta, ne ovat täynnä keraamisia astioita käärittynä vuosien 1973-1975 sanomalehtiin. Avaan näyttävän komeron ovet, ja matalilla hyllyillä on kauniisti kirjailtuun riisipaperiin laskostettuna kimonoja ja yukatoja. Jos tykkäät jostain mitä löydät, pistä omaan taskuusi, sanoo maatalon isäntä lempeästi hymyillen. Tärkeintä on olla onnellinen.

Eilen pellon laidalla raivasimme bambumetsää, niputimme lähes 10-metrisiä bambuja yhteen paketeiksi ja kannoimme käytettäväksi rakennusmateriaalina talossa ja valmiilla pelloilla. Tänään hakkaan bambunvarsista oksia pois, sukellan täpötäyteen varastoon ruostuneiden työkalujen joukkoon ja kaivaudun ulos kirveen, sahan, sirpin ja pensassaksien kanssa bambukasalle kokeilemaan, mikä mahtaisi soveltua oksankarsintaan parhaiten. Liian suurten housujen lahkeet pussittavat pitkävartisten kumisaappaiden päällä ja tunnen oloni maajussimmaksi kuin koskaan ennen.

Uuteen kotiin

Kun lähdin Suomesta 14 kuukautta sitten, minulla oli unelma: asua 2-6 kuukautta yhdessä paikassa, omassa kodissa, rakentaa päivärutiinit, tutustua ihmisiin ympärillä. Ja sitten lähteä, nähdä uutta, hypätä tuntemattomaan kulttuuriin ja oppia uudelleen miten ympäröivä yhteiskunta toimii. Rakentaa päivärutiinit, tutustua naapureihin, täyttää päivät mielekkäällä tekemisellä. Ja jälleen lähteä uuteen, pysähtyä, opetella kaikki uudelleen, oppia ja lähteä.

Näin tein Kreikassa ja Jordaniassa, Libanonissakin hieman joskin pikakelauksella ystävällisten paikallisten ansiosta.

Käväisin tutussa Suomessa, lähdin Serbiaan, asetuin hetkeksi, kunnes tuli kylmä ja pakenin talvea Kreikkaan, tutuille kulmille. Uudet kaverit, päivärutiinit, lähileipomo, onni.

Kun kaikki oli liian tuttua, karkasin Nepaliin, enkä asettunut. Rakastin luontoa, en ihmisiä, enkä ymmärtänyt tarpeeksi kulttuurista. En voisi olla täällä pitkään, ja sairaalavuoteelta ostin lipun kaipaamaani Japaniin.

Juurettomuus, se on ollut vahvasti läsnä Kreikasta lähdön jälkeen. Japanissa ymmärsin nopeasti etten voisi reissata ympäri maata, tuntui tyhjältä, mieli ei ole täällä. 14 kuukauden takainen unelma muistui mieleen. Kreikan jälkeen unohdin seurata unelmaani, ja nyt tuntuu kodittomalta. Home is where your heart is, kuten moni sanoo. Sydän on vielä Kreikassa.

Tämän oivallettuani aloin valmistella lähtöä Japanin maaseudulle, vapaaehtoistöihin pieneen paikallisyhteisöön leikkaamaan bambua. Uusi koti, naapurit, päivärutiinit, odotan teitä.

Bisket Jatra -festivaali

Vuoden 2073 viimeistä päivää vietetään 80 000 asukkaan Bhaktapurissa äänekkäästi. Keskustan autottomat kadut vilisevät nepalilaisia, he kerääntyvät kaupungin suurimman hindutemppelin portaille ja kaveriporukat ottavat vuoden viimeisiä selfieitä. Poliiseja rynnäkkövarustuksissa marssii ympäriinsä satapäin, vain varmistamassa turvallisuutta, selittää paikallinen.

Illan hämärtyessä väkijoukko kerääntyy katsomaan juhlapäivän kohokohtaa, 20-metrisen paalun pystytystä. Kiipeän korkean tiilikasan päälle katsomaan showta, kun nuoret miehet tarttuvat paksuihin vetoköysiin ja seremoniamestari ohjaa kädenliikkeillään tahtia nuorukaisten aaltoilevalle köydenkiskonnalle. Paalu nousee vaakatasosta 45 asteen kulmaan vihellysten, huokausten ja hurmioituneiden huutojen säestämänä.

Pum, katkeaa paalu yhtäkkiä keskeltä kahtia ja puoliskot tippuvat rajusti maahan.

Oh did you see that, kysyy bhaktapurilainen vierustoverini. The pole broke, it means that God is very angry now.

Väkijoukko alkaa hajaantua, ei ole enää mitään nähtävää. Vuoden viimeinen päivä päättyy pettymykseen. God is very angry, people are nervous now.

Vuoden 2074 ensimmäisenä päivänä nepalilaiset ovat pukeutuneet perinteisiin asuihinsa. Bhaktapurissa elää enimmäkseen Newari-kastia, katukojuissa myydään tuiman tulista newariruokaa ja elävien kanojen kauppa käy pääaukiolla kuumana. Today we can eat chicken, selittää paikallinen, ja epäselväksi jää onko heillä ollut kanapaasto tähän saakka.

Temppelien edustojen rukouspaikoilla uhratut setelit, kukat, ruoat ja muut lahjat ovat sulassa sovussa. Minäkin saan kauttaaltaan keltaisenoranssiin pukeutuneelta hindupapilta otsaani punaisen täplän.

Juhlat jatkuvat Bhaktapurin punahiekkaisilla kaduilla vielä monta päivää, täällä hindu- ja buddatemppelien lomassa, musiikin säestämänä, ilonpito raikaa ja ihmiset toivottavat toisilleen ja minulle hyvää uutta vuotta. Kaiken sen karnevaalitunnelman keskellä vahvat tukipilarit pitävät huhtikuun 2015 maanjäristyksen heikentämiä taloja pystyssä ja jotkut kotinsa menettäneet elävät yhä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin edelleen teltoissa. Red Cross China, lukee harmaan teltan kyljessä isolla. Ja ihmiset kiipeävät entisten rakennusten, nykyisten tiilikasojen päälle juhlimaan.

Otteita vaelluspäiväkirjasta

2. vaelluspäivä, Banthanti

– – Olen vieläkin antibiooteilla, joiden sivuvaikutuksesta en nuku enkä saa syötyä kunnolla. Mutta en kestäisi Pokharan (kaupungin) vilskettäkään. – – Vaellan samaa tahtia porttereiden kanssa, jotka kantavat 30 kilon lastia selässään. He ohittavat minut kun lepään, minä heidät kun he lepäävät, ja niin me vuorottelemme. Kroppani ei ole sairaalan jäljiltä kyllin vahva kiipeämään portaita 4 tuntia.

– – Illallisella saan vaivoin syötyä mitään, pakotan itseni lusikoimaan edes riisiä. Heikottaa, päätä särkee, silmien liikuttaminen sattuu. Perheen 10-vuotias poika tulee kahteen kertaan kysymään, olenko jo lopettanut ruokailun. Vielä hetki, oon hidas, sanon. – – Huomenna ei ole vaelluspäivä, vaan sänkypäivä. Voimien keräämiseksi.

4. vaelluspäivä, Gorepani

– – Aamu on upea, mieli virkeä. Lähden päivän vaellusurakalle kello 7 aamulla, ja klo 10 olen jo menossa lämpimään suihkuun. – – Herään iltapäiväunilta järkyttävään meteliin ja paukkeeseen, luulen että on maanjäristys. Taivas puskee rypäleen kokoisia rakeita, valo on muuttunut uhkaavan harmaaksi ja maa peittynyt valkoiseksi. Kukkivat rhododendronit (alppiruusut) uhraavat kukkansa rakeille ja sateen loputtua luonto tarjoaa väripalettia jota en ole koskaan ennen nähnyt luonnossa – lumenvalkoinen raepeite syleilee fuksian- ja magentanpunaisia pudonneita kukkia. Koko kylä on peittynyt valkoisen ja punaisen säteilevään tilkkutäkkiin.

– – Iltakävelyllä kylässä tapaan puolalaisen herran, joka kehottaa suuntaamaan kohti Annapurna base campia. Olin juuri kipeä, sanon. En tiedä pystynkö siihen vielä. Pystyt sinä, hän sanoo, ja katoaa.

6. vaelluspäivä, Chhamrong

Norjalainen Ben ja ruotsalainen Jacob kapuavat vuorenrinteitä kuin vuohet, ketterästi ja tasaisesti. Tutuksi tulleet eri vaellusporukat kutsuvat meitä Team Scandinaviaksi, nuorisojoukko joka aina ohittaa muut. Oma jaksamiseni sällien matkassa on toisinaan äärirajoilla, antibiootit ovat sentään loppuneet ja ruokahalu tullut takaisin, mutta en vieläkään nuku kello 3:30 jälkeen öisin.

– – Valvoessani aamuyöllä yhtäkkiä ymmärrän miksi en nuku, ja silloinkin kun nukun, nukun pienessä kippurassa kuin itseäni suojellen. Alitajunta käsittelee edellistä kertaa kun kiipesin yli 4000 metriin, täydellisessä sumussa eksymistä, tuntikausien harhailua, epätoivon ruokkimia harhanäkyjä, ja juuri pimeän ja kylmyyden laskeutuessa paimenen avulla pelastautumista. – – Kerron oivallukseni Benille, ja tunnen heti oloni helpommaksi. Mitään ei tapahdu tällä kertaa, Ben sanoo.

8. päivä, MBC

– – Matkalla Machhapuchhren base campiin, viimeiseen turvapisteeseen ennen Annapurnan base campiin nousua, ylitämme muutamia lumivyörypeitteitä. Paikalliset kertovat tarinaa kuinka MBC:n lähellä oli ennen toinen kylä, mutta lumivyöry pyyhkäisi koko kylän mennessään. 60 ihmistä kuoli.

– – Lumimaton alla virtaa koski, pauhusta päätellen se muuttuu vesiputoukseksi tuossa aivan vieressä. Lumipeite viettää alaspäin kohti putousta, ja sen halki kulkee vain pienenpieni polku. Kieli keskellä suuta, askel toisen eteen varmasti ja vakaasti, nyt ei auta horjahdella.

9. päivä, ABC

Kello 5:20 on vielä pimeää, kun lähden hyisessä aamuyössä tarpomaan lumessa kohti ABC:ta. 4000  metrin korkeus tuntuu hengityksessä. Skandinaavitiimikaverit ovat jo lähteneet vaellukselle 40 minuuttia sitten, minä odotan lähemmäksi aamun sarastusta.

– – Matka lumipeitteisessä laaksossa 7k-huippujen ympäröimänä on surrealistinen. Vuoriston jylhyys on käsittämätön, se aukeaa ympärilläni valo lisääntyessä. Pian aurinko värjää ensimmäisen lumihuipun kultaiseksi ja paljastaa koko sadunomaisen maiseman. – – Kisaan auringonsäteiden kanssa kumpi meistä ehtii ensiksi base campiin, minä voitan. Nousen leiristä vielä hieman ylemmäksi, istun kivellä vuoren rinteellä ja odotan ensimmäistä auringonpilkahdusta.

– – Tuttu puolalaismies on yhtäkkiä vieressäni. Kiitos, sinun ansiostasi istun nyt tässä, sanon. Lyhyt kohtaamisemme 2000 metriä alempana toi minut tälle matkalle, enkä voisi olla kiitollisempi.

12. päivä, Ghandruk

Olen alkanut nukkua öisin. Uni saapui heti kun lähdin ABC:lta, ja nyt en saa nukkumisesta tarpeekseni. Nukun 9-12 tuntia yössä ja vielä 2 tuntia päiväuniakin. Aiemmat vuoristotraumat, hyvästi. Tervetuloa, uni.

– – Tuntuu vaikealta palata taas moottoriajoneuvojen keskelle. Lähes kaksi viikkoa ilman yhtäkään moottoria, lukuun ottamatta yhtä pelastushelikopteria Annapurna bc:lla. Päivien mittaisia sähkökatkoja, vuoriston hurjia ukkosmyrskyjä, luonnonvalon mukana elämistä, käsityön taiteen ihailua seuratessani vuoristokylän asukkaiden talonrakennusta, pellonkyntämistä, vesipuhvelien hoitoa ja muita päivittäisaskareita pelkän ihmis- ja eläintyön voimin. Kaupunkiin palaaminen tuntuu raskaalta.

Oman rauhan matkalle

Vierailen orpokodissa etsimässä ihmisyyttä Nepalin sekamelskan, vaellusturismin ja silmissä kiiltävän turistirahan keskelle. Orpojen olot ovat paremmat kuin odotan, lapset perusiloisia ja hyvinvoivan näköisiä. Tytöt vaihtavat vaatteita ikuisuuden huoneessaan ja harjaavat hiuksiaan toisen samanlaisen, niin kuin tytöt missä tahansa muuallakin. Namaste, he nätisti asettavat kämmenensä yhteen rinnan eteen ja tervehtivät. Tuorein orpokodin asukas on saapunut kuukausi maanjäristyksen (4/2015) jälkeen, hän kuten lukuisat muutkin lapset menettivät silloin vanhempansa. Siellä orpojen keskellä tajuan että oma mieli on liian väsynyt käsittelemään lisää apuatarvitsevia ihmismieliä.

Ruokamyrkytyksen ajamana kolme yötä sairaalassa tiputuksessa antavat tilaa pohtia mitä Nepalilta haluan. Se ei enää ole koulussa tai orpokodissa työskentely eikä Annapurnan-kierros ja oman kropan äärille vieminen maisemien vuoksi. Tarvitsen vuoriston rauhaa, Nepalia sellaisena kuin se perinteisesti on, ilman german bakeryita ja organic cafeita. Nepalia jossa härät kyntävät peltoa, kaksi kertaa päivässä syödään samaa ruokaa (dal bhat eli riisiä, vihannescurrya ja linssikeittoa) ja värikkäät rukousiput liehuvat puiden oksilla. Nepalia jossa lumihuippuiset vuoret seisovat taivasta vasten, iltaisin on kylmä vuoristosää ja mamma tarjoaa valkosipulikeittoa vuoristoilmaan totuttelemiseksi.

Lähden tänään Himalajan juurelle pikkukylään etsimään rauhaa. Pienessä repussa on pelkkää lämmintä vaatetta, makuupussi, lääkettä ja hammasharja, eikä juuri muuta. Niiden kanssa kuljen hissuksiin vuoristokylästä toiseen seuraavat kaksi viikkoa.

Tasapainottelua

Keskellä Kathmandua pienessä purossa on pyykkäyshetki käynnissä, nainen värikkäissä vaatteissaan istuu kyykyssä kun auringonkaraistamat kädet vaivaavat uutterasti likaa vaatteista. Keskikaupungin ulkopuolella simppelit talot ovat peltikattoisia, jotkut maanjäristyksessä osittain luhistuneita, tiet kuoppaisia ja päällystämättömiä. Autojen ajaessa ohitse tiet pöllyävät ja paikalliset nostavat huivin suulleen suojaamaan keuhkoja ja helpottamaan hengittämistä.

Kuuden tunnin bussimatkalla ohitse vilisee nepalilaiselämää,, raskaiden taakkojen kantajia otsaan sidottuine kantokoreineen, äitiä saippuoimassa alastonta pikkulastaan kadunvarressa, miehiä hakkaamassa vasaralla kivenmurikoita pienemmiksi tienrakennusta varten, katukauppiaita tyrkyttämässä popcornia täpötäysiin pikkubusseihin.

Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää, mutta aivan eri tavalla kuin Lähi-Idän pakolaisten keskuudessa. Olin lähes viisi kuukautta pakolaisille eurooppalainen hyväntekijä joka auttoi ja antoi omastaan vailla näennäistä palkkiota, vaikkakin todellisuudessa sain kokemuksesta enemmän kuin he osaavat arvata. Tiedostin olevani etuoikeutettu joten tuntui oikealta ja reilulta auttaa heitä joiden entinen normaali elämä oli pommitettu ja tapettu. Minun ja heidän välillään oli edes jonkinlainen pyrkimys parempaan keskinäiseen tasapainoon.

Nyt yhtäkkiä Nepalissa olen se rikas ja etuoikeutettu turisti jolla on varaa matkustaa huvikseen tänne. Maksan 3 € yöltä nepalilaisperheessä asumisesta ja 2 € muorin kokkaamasta taivaallisesta ruoasta, ja se on minulle vähän, heille paljon. Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää koska näen miten työntäyteistä ja köyhää heidän elämänsä on, ja minä istun nepalilaiskahvilassa läppärin kanssa syömässä porkkanakakkua tekemättä tänään oikeastaan mitään.

Rajoilla

Hissuksiin tovereita ympäriltä kaikkoaa, aktiivinen oppilas ei ilmesty enää englannin tunneille, pakolaistalossa tutun huoneen oven avaakin tuntematon toveri.

Toverit etsivät keinonsa päästä elämässään eteenpäin. Moni yrittää lentäen väärennetyillä passeilla, ja moni onnistuukin.

Joku lähtee maitse ylittämään rajoja. Heitä kohdatessani muistuu mieleeni Serbian rajan tilanne, ja tuntuu toverin puolesta pahalta. Mä tiedän mihin oloihin sä olet menossa, ja se on hirveää.

Tänään tuttu toveri, viisas mieli mutta masennuksen partaalla, kertoo lähtevänsä takaisin kotimaahansa järjestön avustamana loppukuusta. Miltä se susta tuntuu, kysyn. Hän on hiljaa, huokaisee sitten että ainakin näkee jälleen perheensä. Silmät paljastavat suunnattoman pettymyksen ja surun.

Munkin on aika kadota. Englannin tunnin lopuksi kerron tämän olleen viimeinen oppitunti minun osaltani. Kiitän kaikkia, toivotan sydämestäni onnea ja jaksamista.

Takana on 4,5 intensiivistä kuukautta pakolaiskohtaloita, ja omat energiarajat alkaa olla vastassa. Lennän kohta Nepaliin huilaamaan, istun lentokentällä ja mietin montako toveria täällä on tällä hetkellä yrittämässä lentää omaan ihmisarvoiseen elämäänsä.

Ensimmäisellä lomamatkalla

Kierrän viisi päivää Keski-Kreikkaa huilaamassa, reissuun otan mukaan yhden syyrialaistoverin. Hän on odottanut vuoden kohtaloaan Kreikassa, ja odottaa edelleen. Hän pelkää tulevansa lähetetyksi Turkkiin, jossa hän vietti 7 kuukautta tehden 12-tuntista työpäivää rengastehtaassa jotta hänellä olisi varaa tulla Kreikkaan. Tule mukaan Kreikan-turneelle, sanon. Saat ajatuksesi pois jatkuvasta odottamisesta.

Käymme tippukiviluolassa Tzumerkan kansallispuistossa, se on hänen ensimmäinen kertansa ikinä luolassa. Yövymme eristäytyneessä pikkukylässä, näin talviaikaan siellä asuu vain 20 ihmistä, ja aamulla vaellamme solan läpi ja vuoren taakse vielä autiompaan lähikylään. Hän vaeltaa ensimmäistä kertaa elämässään. Käymme ikivanhassa linnassa, se on hänen ensimmäinen linnansa. Ajamme kippurateitä vuoristossa ja hän pelkää kuollakseen putoamista, mutta samaan aikaan haltioissaan kuvaa maisemaa videolle.

Hän kertoo Ateenassa tyypillisesti nukahtavansa kolmen-neljän aikaan yöllä, koska ei saa nukutuksi, mutta reissussa hän nukkuu tyytyväisenä jo kymmenen jälkeen. Hän haluaa nukkua valot päällä, pikkulamppu jossain nurkassa riittää, ja mietin onko se peruja Syyrian sodasta. Ehkä kotona oli turvallisemman tuntuista nukkua pommituksen melskeessä, kun ympärillä ei ollut aivan pilkkopimeää.

Tien päällä pohdimme moneen kertaan erilaisia elämiämme. Tarkistamme netistä moneenko maahan passeillamme voi viisumitta matkustaa (minulla 156 ja hänellä 29, mikäli hänen passinsa ei olisi merenpohjassa). Hän kertoo ettei ole ikinä ennen elämässään matkustanut muuta kuin Syyriassa työn vuoksi ja sitten sotaa pakoon.

Vielä joskus sattuu enemmän

Mikä se sana on, kun ihminen on meressä ja kuolee, kysyy oppilas englannintunnin lopussa. Drown, sanon. He drowned. I feel like I’m drowning, hän jatkaa. I feel like I have a piece of wood in the sea to keep me alive. What should I do?

Tiedätkö, hän jatkaa. Tiedätkö, kun ihminen loukkaa itsensä, ensiksi ei satu paljoa eikä kipua huomaa, mutta myöhemmin kipu on paljon suurempi. Mä pelkään että niin tapahtuu mulle.

Oppilas kuvaa edessäni erinomaisesti PTSD:n (post traumatic stress disorder) ja pelkonsa joutuvansa sen uhriksi. Hän on nuori sälli, koko aikuiselämänsä elänyt sodan keskellä. Fiksu mieli, utelias oppimaan kaiken, reipas ja aktiivinen. Mutta sinä hetkenä hän katsoo suoraan silmiini, katseessaan arkuus ja haavoittuvaisuus, ja kertoo pelkäävänsä että joskus myöhemmin hänen mielensä hajoaa.

Tiedän että PTSD uhkaa heitä kaikkia. Kuusi vuotta sodassa elämistä, pommitusten keskellä nukkumaan menemistä, perheensä puolesta pelkäämistä, raunioista kuolleiden vetämistä… siinäkin olisi jo tarpeeksi aihetta traumaperäiseen stressiin. Kumiveneellä meren yli saapuminen, pakolaisleirien surkeat olot, epätietoisuus missä, milloin ja miten oma elämä jatkuu, läheisistään erossa oleminen ja heidän puolestaan pelkääminen, toimettomuus ja syyllisyys ettei auta heitä jotka ovat vielä Syyriassa – siinä olisi aihetta jo toiseen PTSD:hen.

Jossain vaiheessa sun mielesi käsittelee muistot jotka sulla on Syyriasta ja Kreikasta, sanon. Joillekin se on helpompaa, joillekin vaikeampaa, mutta sinä hetkenä sinä olet turvassa Euroopassa, ja sinä saat apua.

Kuvia vuoden varrelta

Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä kun painoin kodin oven kiinni ja suuntasin Lesboksen saarelle, rinkka uutena kotina. Ihmeellisintä vuodessa on se, että kaikki kokemani on tosiaan tapahtunut vain yhden vuoden aikana, aavikon beduiinielämästä Egeanmeren kuolonuhreihin, EU:n ulkopolitiikasta Jordanian mellakoissa palavaan pikkukaupunkiin, Lapin rauhasta ja hiljaisuudesta Serbian rajan raadollisuuteen.