Mikä se sana on, kun ihminen on meressä ja kuolee, kysyy oppilas englannintunnin lopussa. Drown, sanon. He drowned. I feel like I’m drowning, hän jatkaa. I feel like I have a piece of wood in the sea to keep me alive. What should I do?
Tiedätkö, hän jatkaa. Tiedätkö, kun ihminen loukkaa itsensä, ensiksi ei satu paljoa eikä kipua huomaa, mutta myöhemmin kipu on paljon suurempi. Mä pelkään että niin tapahtuu mulle.
Oppilas kuvaa edessäni erinomaisesti PTSD:n (post traumatic stress disorder) ja pelkonsa joutuvansa sen uhriksi. Hän on nuori sälli, koko aikuiselämänsä elänyt sodan keskellä. Fiksu mieli, utelias oppimaan kaiken, reipas ja aktiivinen. Mutta sinä hetkenä hän katsoo suoraan silmiini, katseessaan arkuus ja haavoittuvaisuus, ja kertoo pelkäävänsä että joskus myöhemmin hänen mielensä hajoaa.
Tiedän että PTSD uhkaa heitä kaikkia. Kuusi vuotta sodassa elämistä, pommitusten keskellä nukkumaan menemistä, perheensä puolesta pelkäämistä, raunioista kuolleiden vetämistä… siinäkin olisi jo tarpeeksi aihetta traumaperäiseen stressiin. Kumiveneellä meren yli saapuminen, pakolaisleirien surkeat olot, epätietoisuus missä, milloin ja miten oma elämä jatkuu, läheisistään erossa oleminen ja heidän puolestaan pelkääminen, toimettomuus ja syyllisyys ettei auta heitä jotka ovat vielä Syyriassa – siinä olisi aihetta jo toiseen PTSD:hen.
Jossain vaiheessa sun mielesi käsittelee muistot jotka sulla on Syyriasta ja Kreikasta, sanon. Joillekin se on helpompaa, joillekin vaikeampaa, mutta sinä hetkenä sinä olet turvassa Euroopassa, ja sinä saat apua.