Kyyneleet valuvat pitkin poskia.
Sota oli alkanut vain kolme kuukautta aikaisemmin. 16-vuotias poika hakee isälleen leipomosta tuoretta leipää, niin kuin joka aamu ennen isän töihin lähtöä. Sinä aamuna poika ei löydä isäänsä. Isä lähti aikaisin töihin tänään, sanoo äiti.
Taistelut ovat edenneet lähikyliin, tulitus näkyy kauas tielle. Työmatkabussissa aprikoidaan, päästäänkö taisteluiden läpi töihin vai käännytäänkö takaisin. Sitten työmatkabussia ammutaan. Isään osuu luoti, se uppoaa vatsaan ja räjähtää sisäelimiin. Isän koko vatsa on repaleina ja auki. Sairaalassa häntä ei voida enää auttaa, ja viidessätoista minuutissa isä kuolee. Paikalle hälytetyt veli ja kaksi täysi-ikäistä poikaa eivät ehdi nähdä isäänsä elossa.
Kotiin jäivät vaimo ja kymmenen lasta, joista vasta neljä on täysi-ikäisiä. Nuorin on nelivuotias.
Seuraavat kolme päivää naapurit viettävät perheen kanssa. He valmistavat aamiaisen, lounaan ja illallisen, pitävät huolta ettei perheen tarvitse tehdä mitään, että kaiken energian voi käyttää suremiseen eikä muusta tarvitse huolehtia.
Seuraavat kolme vuotta perhe vain istuu ja ihmettelee mitä on tapahtunut, he istuvat sodan keskellä järkyttyneinä ja yrittävät koota elämäänsä uudelleen. Tuntui siltä kuin elämä olisi loppunut edessämme.
Siinä Ateenan pimeällä kadulla kuuntelen tarinaa joka alkaa aamuisesta leipomosta ja päättyy iltakävelylle kanssani. Kuuntelen tarinaa kyynelten valuessa pitkin poskiani.