Polkuja iholla

Vuoden 2073 viimeistä päivää vietetään 80 000 asukkaan Bhaktapurissa äänekkäästi. Keskustan autottomat kadut vilisevät nepalilaisia, he kerääntyvät kaupungin suurimman hindutemppelin portaille ja kaveriporukat ottavat vuoden viimeisiä selfieitä. Poliiseja rynnäkkövarustuksissa marssii ympäriinsä satapäin, vain varmistamassa turvallisuutta, selittää paikallinen.

Illan hämärtyessä väkijoukko kerääntyy katsomaan juhlapäivän kohokohtaa, 20-metrisen paalun pystytystä. Kiipeän korkean tiilikasan päälle katsomaan showta, kun nuoret miehet tarttuvat paksuihin vetoköysiin ja seremoniamestari ohjaa kädenliikkeillään tahtia nuorukaisten aaltoilevalle köydenkiskonnalle. Paalu nousee vaakatasosta 45 asteen kulmaan vihellysten, huokausten ja hurmioituneiden huutojen säestämänä.

Pum, katkeaa paalu yhtäkkiä keskeltä kahtia ja puoliskot tippuvat rajusti maahan.

Oh did you see that, kysyy bhaktapurilainen vierustoverini. The pole broke, it means that God is very angry now.

Väkijoukko alkaa hajaantua, ei ole enää mitään nähtävää. Vuoden viimeinen päivä päättyy pettymykseen. God is very angry, people are nervous now.

Vuoden 2074 ensimmäisenä päivänä nepalilaiset ovat pukeutuneet perinteisiin asuihinsa. Bhaktapurissa elää enimmäkseen Newari-kastia, katukojuissa myydään tuiman tulista newariruokaa ja elävien kanojen kauppa käy pääaukiolla kuumana. Today we can eat chicken, selittää paikallinen, ja epäselväksi jää onko heillä ollut kanapaasto tähän saakka.

Temppelien edustojen rukouspaikoilla uhratut setelit, kukat, ruoat ja muut lahjat ovat sulassa sovussa. Minäkin saan kauttaaltaan keltaisenoranssiin pukeutuneelta hindupapilta otsaani punaisen täplän.

Juhlat jatkuvat Bhaktapurin punahiekkaisilla kaduilla vielä monta päivää, täällä hindu- ja buddatemppelien lomassa, musiikin säestämänä, ilonpito raikaa ja ihmiset toivottavat toisilleen ja minulle hyvää uutta vuotta. Kaiken sen karnevaalitunnelman keskellä vahvat tukipilarit pitävät huhtikuun 2015 maanjäristyksen heikentämiä taloja pystyssä ja jotkut kotinsa menettäneet elävät yhä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin edelleen teltoissa. Red Cross China, lukee harmaan teltan kyljessä isolla. Ja ihmiset kiipeävät entisten rakennusten, nykyisten tiilikasojen päälle juhlimaan.

2. vaelluspäivä, Banthanti

– – Olen vieläkin antibiooteilla, joiden sivuvaikutuksesta en nuku enkä saa syötyä kunnolla. Mutta en kestäisi Pokharan (kaupungin) vilskettäkään. – – Vaellan samaa tahtia porttereiden kanssa, jotka kantavat 30 kilon lastia selässään. He ohittavat minut kun lepään, minä heidät kun he lepäävät, ja niin me vuorottelemme. Kroppani ei ole sairaalan jäljiltä kyllin vahva kiipeämään portaita 4 tuntia.

– – Illallisella saan vaivoin syötyä mitään, pakotan itseni lusikoimaan edes riisiä. Heikottaa, päätä särkee, silmien liikuttaminen sattuu. Perheen 10-vuotias poika tulee kahteen kertaan kysymään, olenko jo lopettanut ruokailun. Vielä hetki, oon hidas, sanon. – – Huomenna ei ole vaelluspäivä, vaan sänkypäivä. Voimien keräämiseksi.

4. vaelluspäivä, Gorepani

– – Aamu on upea, mieli virkeä. Lähden päivän vaellusurakalle kello 7 aamulla, ja klo 10 olen jo menossa lämpimään suihkuun. – – Herään iltapäiväunilta järkyttävään meteliin ja paukkeeseen, luulen että on maanjäristys. Taivas puskee rypäleen kokoisia rakeita, valo on muuttunut uhkaavan harmaaksi ja maa peittynyt valkoiseksi. Kukkivat rhododendronit (alppiruusut) uhraavat kukkansa rakeille ja sateen loputtua luonto tarjoaa väripalettia jota en ole koskaan ennen nähnyt luonnossa – lumenvalkoinen raepeite syleilee fuksian- ja magentanpunaisia pudonneita kukkia. Koko kylä on peittynyt valkoisen ja punaisen säteilevään tilkkutäkkiin.

– – Iltakävelyllä kylässä tapaan puolalaisen herran, joka kehottaa suuntaamaan kohti Annapurna base campia. Olin juuri kipeä, sanon. En tiedä pystynkö siihen vielä. Pystyt sinä, hän sanoo, ja katoaa.

6. vaelluspäivä, Chhamrong

Norjalainen Ben ja ruotsalainen Jacob kapuavat vuorenrinteitä kuin vuohet, ketterästi ja tasaisesti. Tutuksi tulleet eri vaellusporukat kutsuvat meitä Team Scandinaviaksi, nuorisojoukko joka aina ohittaa muut. Oma jaksamiseni sällien matkassa on toisinaan äärirajoilla, antibiootit ovat sentään loppuneet ja ruokahalu tullut takaisin, mutta en vieläkään nuku kello 3:30 jälkeen öisin.

– – Valvoessani aamuyöllä yhtäkkiä ymmärrän miksi en nuku, ja silloinkin kun nukun, nukun pienessä kippurassa kuin itseäni suojellen. Alitajunta käsittelee edellistä kertaa kun kiipesin yli 4000 metriin, täydellisessä sumussa eksymistä, tuntikausien harhailua, epätoivon ruokkimia harhanäkyjä, ja juuri pimeän ja kylmyyden laskeutuessa paimenen avulla pelastautumista. – – Kerron oivallukseni Benille, ja tunnen heti oloni helpommaksi. Mitään ei tapahdu tällä kertaa, Ben sanoo.

8. päivä, MBC

– – Matkalla Machhapuchhren base campiin, viimeiseen turvapisteeseen ennen Annapurnan base campiin nousua, ylitämme muutamia lumivyörypeitteitä. Paikalliset kertovat tarinaa kuinka MBC:n lähellä oli ennen toinen kylä, mutta lumivyöry pyyhkäisi koko kylän mennessään. 60 ihmistä kuoli.

– – Lumimaton alla virtaa koski, pauhusta päätellen se muuttuu vesiputoukseksi tuossa aivan vieressä. Lumipeite viettää alaspäin kohti putousta, ja sen halki kulkee vain pienenpieni polku. Kieli keskellä suuta, askel toisen eteen varmasti ja vakaasti, nyt ei auta horjahdella.

9. päivä, ABC

Kello 5:20 on vielä pimeää, kun lähden hyisessä aamuyössä tarpomaan lumessa kohti ABC:ta. 4000  metrin korkeus tuntuu hengityksessä. Skandinaavitiimikaverit ovat jo lähteneet vaellukselle 40 minuuttia sitten, minä odotan lähemmäksi aamun sarastusta.

– – Matka lumipeitteisessä laaksossa 7k-huippujen ympäröimänä on surrealistinen. Vuoriston jylhyys on käsittämätön, se aukeaa ympärilläni valo lisääntyessä. Pian aurinko värjää ensimmäisen lumihuipun kultaiseksi ja paljastaa koko sadunomaisen maiseman. – – Kisaan auringonsäteiden kanssa kumpi meistä ehtii ensiksi base campiin, minä voitan. Nousen leiristä vielä hieman ylemmäksi, istun kivellä vuoren rinteellä ja odotan ensimmäistä auringonpilkahdusta.

– – Tuttu puolalaismies on yhtäkkiä vieressäni. Kiitos, sinun ansiostasi istun nyt tässä, sanon. Lyhyt kohtaamisemme 2000 metriä alempana toi minut tälle matkalle, enkä voisi olla kiitollisempi.

12. päivä, Ghandruk

Olen alkanut nukkua öisin. Uni saapui heti kun lähdin ABC:lta, ja nyt en saa nukkumisesta tarpeekseni. Nukun 9-12 tuntia yössä ja vielä 2 tuntia päiväuniakin. Aiemmat vuoristotraumat, hyvästi. Tervetuloa, uni.

– – Tuntuu vaikealta palata taas moottoriajoneuvojen keskelle. Lähes kaksi viikkoa ilman yhtäkään moottoria, lukuun ottamatta yhtä pelastushelikopteria Annapurna bc:lla. Päivien mittaisia sähkökatkoja, vuoriston hurjia ukkosmyrskyjä, luonnonvalon mukana elämistä, käsityön taiteen ihailua seuratessani vuoristokylän asukkaiden talonrakennusta, pellonkyntämistä, vesipuhvelien hoitoa ja muita päivittäisaskareita pelkän ihmis- ja eläintyön voimin. Kaupunkiin palaaminen tuntuu raskaalta.

Vierailen orpokodissa etsimässä ihmisyyttä Nepalin sekamelskan, vaellusturismin ja silmissä kiiltävän turistirahan keskelle. Orpojen olot ovat paremmat kuin odotan, lapset perusiloisia ja hyvinvoivan näköisiä. Tytöt vaihtavat vaatteita ikuisuuden huoneessaan ja harjaavat hiuksiaan toisen samanlaisen, niin kuin tytöt missä tahansa muuallakin. Namaste, he nätisti asettavat kämmenensä yhteen rinnan eteen ja tervehtivät. Tuorein orpokodin asukas on saapunut kuukausi maanjäristyksen (4/2015) jälkeen, hän kuten lukuisat muutkin lapset menettivät silloin vanhempansa. Siellä orpojen keskellä tajuan että oma mieli on liian väsynyt käsittelemään lisää apuatarvitsevia ihmismieliä.

Ruokamyrkytyksen ajamana kolme yötä sairaalassa tiputuksessa antavat tilaa pohtia mitä Nepalilta haluan. Se ei enää ole koulussa tai orpokodissa työskentely eikä Annapurnan-kierros ja oman kropan äärille vieminen maisemien vuoksi. Tarvitsen vuoriston rauhaa, Nepalia sellaisena kuin se perinteisesti on, ilman german bakeryita ja organic cafeita. Nepalia jossa härät kyntävät peltoa, kaksi kertaa päivässä syödään samaa ruokaa (dal bhat eli riisiä, vihannescurrya ja linssikeittoa) ja värikkäät rukousiput liehuvat puiden oksilla. Nepalia jossa lumihuippuiset vuoret seisovat taivasta vasten, iltaisin on kylmä vuoristosää ja mamma tarjoaa valkosipulikeittoa vuoristoilmaan totuttelemiseksi.

Lähden tänään Himalajan juurelle pikkukylään etsimään rauhaa. Pienessä repussa on pelkkää lämmintä vaatetta, makuupussi, lääkettä ja hammasharja, eikä juuri muuta. Niiden kanssa kuljen hissuksiin vuoristokylästä toiseen seuraavat kaksi viikkoa.

Keskellä Kathmandua pienessä purossa on pyykkäyshetki käynnissä, nainen värikkäissä vaatteissaan istuu kyykyssä kun auringonkaraistamat kädet vaivaavat uutterasti likaa vaatteista. Keskikaupungin ulkopuolella simppelit talot ovat peltikattoisia, jotkut maanjäristyksessä osittain luhistuneita, tiet kuoppaisia ja päällystämättömiä. Autojen ajaessa ohitse tiet pöllyävät ja paikalliset nostavat huivin suulleen suojaamaan keuhkoja ja helpottamaan hengittämistä.

Kuuden tunnin bussimatkalla ohitse vilisee nepalilaiselämää,, raskaiden taakkojen kantajia otsaan sidottuine kantokoreineen, äitiä saippuoimassa alastonta pikkulastaan kadunvarressa, miehiä hakkaamassa vasaralla kivenmurikoita pienemmiksi tienrakennusta varten, katukauppiaita tyrkyttämässä popcornia täpötäysiin pikkubusseihin.

Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää, mutta aivan eri tavalla kuin Lähi-Idän pakolaisten keskuudessa. Olin lähes viisi kuukautta pakolaisille eurooppalainen hyväntekijä joka auttoi ja antoi omastaan vailla näennäistä palkkiota, vaikkakin todellisuudessa sain kokemuksesta enemmän kuin he osaavat arvata. Tiedostin olevani etuoikeutettu joten tuntui oikealta ja reilulta auttaa heitä joiden entinen normaali elämä oli pommitettu ja tapettu. Minun ja heidän välillään oli edes jonkinlainen pyrkimys parempaan keskinäiseen tasapainoon.

Nyt yhtäkkiä Nepalissa olen se rikas ja etuoikeutettu turisti jolla on varaa matkustaa huvikseen tänne. Maksan 3 € yöltä nepalilaisperheessä asumisesta ja 2 € muorin kokkaamasta taivaallisesta ruoasta, ja se on minulle vähän, heille paljon. Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää koska näen miten työntäyteistä ja köyhää heidän elämänsä on, ja minä istun nepalilaiskahvilassa läppärin kanssa syömässä porkkanakakkua tekemättä tänään oikeastaan mitään.