Keskellä Kathmandua pienessä purossa on pyykkäyshetki käynnissä, nainen värikkäissä vaatteissaan istuu kyykyssä kun auringonkaraistamat kädet vaivaavat uutterasti likaa vaatteista. Keskikaupungin ulkopuolella simppelit talot ovat peltikattoisia, jotkut maanjäristyksessä osittain luhistuneita, tiet kuoppaisia ja päällystämättömiä. Autojen ajaessa ohitse tiet pöllyävät ja paikalliset nostavat huivin suulleen suojaamaan keuhkoja ja helpottamaan hengittämistä.
Kuuden tunnin bussimatkalla ohitse vilisee nepalilaiselämää,, raskaiden taakkojen kantajia otsaan sidottuine kantokoreineen, äitiä saippuoimassa alastonta pikkulastaan kadunvarressa, miehiä hakkaamassa vasaralla kivenmurikoita pienemmiksi tienrakennusta varten, katukauppiaita tyrkyttämässä popcornia täpötäysiin pikkubusseihin.
Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää, mutta aivan eri tavalla kuin Lähi-Idän pakolaisten keskuudessa. Olin lähes viisi kuukautta pakolaisille eurooppalainen hyväntekijä joka auttoi ja antoi omastaan vailla näennäistä palkkiota, vaikkakin todellisuudessa sain kokemuksesta enemmän kuin he osaavat arvata. Tiedostin olevani etuoikeutettu joten tuntui oikealta ja reilulta auttaa heitä joiden entinen normaali elämä oli pommitettu ja tapettu. Minun ja heidän välillään oli edes jonkinlainen pyrkimys parempaan keskinäiseen tasapainoon.
Nyt yhtäkkiä Nepalissa olen se rikas ja etuoikeutettu turisti jolla on varaa matkustaa huvikseen tänne. Maksan 3 € yöltä nepalilaisperheessä asumisesta ja 2 € muorin kokkaamasta taivaallisesta ruoasta, ja se on minulle vähän, heille paljon. Elämän eriarvoisuus hätkähdyttää koska näen miten työntäyteistä ja köyhää heidän elämänsä on, ja minä istun nepalilaiskahvilassa läppärin kanssa syömässä porkkanakakkua tekemättä tänään oikeastaan mitään.