Vierailen orpokodissa etsimässä ihmisyyttä Nepalin sekamelskan, vaellusturismin ja silmissä kiiltävän turistirahan keskelle. Orpojen olot ovat paremmat kuin odotan, lapset perusiloisia ja hyvinvoivan näköisiä. Tytöt vaihtavat vaatteita ikuisuuden huoneessaan ja harjaavat hiuksiaan toisen samanlaisen, niin kuin tytöt missä tahansa muuallakin. Namaste, he nätisti asettavat kämmenensä yhteen rinnan eteen ja tervehtivät. Tuorein orpokodin asukas on saapunut kuukausi maanjäristyksen (4/2015) jälkeen, hän kuten lukuisat muutkin lapset menettivät silloin vanhempansa. Siellä orpojen keskellä tajuan että oma mieli on liian väsynyt käsittelemään lisää apuatarvitsevia ihmismieliä.
Ruokamyrkytyksen ajamana kolme yötä sairaalassa tiputuksessa antavat tilaa pohtia mitä Nepalilta haluan. Se ei enää ole koulussa tai orpokodissa työskentely eikä Annapurnan-kierros ja oman kropan äärille vieminen maisemien vuoksi. Tarvitsen vuoriston rauhaa, Nepalia sellaisena kuin se perinteisesti on, ilman german bakeryita ja organic cafeita. Nepalia jossa härät kyntävät peltoa, kaksi kertaa päivässä syödään samaa ruokaa (dal bhat eli riisiä, vihannescurrya ja linssikeittoa) ja värikkäät rukousiput liehuvat puiden oksilla. Nepalia jossa lumihuippuiset vuoret seisovat taivasta vasten, iltaisin on kylmä vuoristosää ja mamma tarjoaa valkosipulikeittoa vuoristoilmaan totuttelemiseksi.
Lähden tänään Himalajan juurelle pikkukylään etsimään rauhaa. Pienessä repussa on pelkkää lämmintä vaatetta, makuupussi, lääkettä ja hammasharja, eikä juuri muuta. Niiden kanssa kuljen hissuksiin vuoristokylästä toiseen seuraavat kaksi viikkoa.