Polkuja iholla

Iltaa kohden tunnelma pakolaistalollamme kiristyy. Vaikka tilanne kokonaisuudessaan on rauhallinen, ihmisistä tulee hieman vaativampia, hieman kärsimättömämpiä, hieman jännittyneempiä. Samat ihmiset, jotka päivällä ovat rentoja, iloisia ja auttavaisia.

Fear of the night, kuten kutsumme ilmiötä. Muistot öiden kylmyydestä tulevat auringon laskeutuessa mieleen. Tieto siitä että pian on lähdettävä tulisijamme ja teenkeittimiemme äärestä, taivallettava öiseen metsään, ja selvittävä seuraava hyinen yö maassa nukkuen.

Ehkä aamun iloisuus onkin helpotusta siitä, että yö on ohi.

Kellon lähestyessä kuutta käyn tiedottamassa talomme sulkeutumisesta. Eikö me voida nukkua täällä, he kysyvät. Selitän, että poliisi kieltää heidän oleskelevan talossa iltakuuden ja aamuyhdentoista välillä, ja jos poliisi näkee, he sulkevat talon välittömästi ja lopullisesti. Me ollaan ihan hiljaa eikä laiteta valoja päälle ja haluttaisiin vaan nukkua. Että voisi nukkua tässä lattialla eikä pitäisi mennä tuonne ulos.

Ottaa sydämestä sanoa, että kyllä sinun on valitettavasti nukuttava ulkona.

Olen pitkästä aikaa pakolaistalollamme. Aiemmin tutuksi tulleet pakolaiset tulevat kättelemään ja kysymään missä olen ollut. You are not here I ask people where is Janni?!

Nuori poika katsoo minua kauempaa, intensiivisesti ja herkeämättä. Seison keskellä pihaa juttelemassa afganistanilaisille aikuisille, ja nuori poika katsoo. Istun kaiteella verannalla juttelemassa muille vapaaehtoisille, ja nuori poika katsoo. Välillä hän tulee lähelle mutta ei sano mitään, vain katsoo. Siirrän huomioni häneen. Kuinka vanha sä oot?

Kaksitoista.

Poika on Afganistanista, ja on yksin matkalla Norjaan. Varmistan tuhat kertaa eri sanoja käyttäen, että ymmärsinkö varmasti oikein. Kaksitoista vuotta ja vain sinä itse ilman perhettä menet Norjaan?

Joo, Norjassa on isoveli. Veljellä on turvapaikka ja veli pääsi vastaanottokeskuksesta asuntoon. No kuinka vanha isoveli on? Neljätoista. Veli meni myös yksin.

Juttelen 12-vuotiaan kanssa pitkän tovin, hän selvästi kaipaa huomiota ja turvaa. Kun välillä joku keskeyttää juttelumme, hän jälleen vain herkeämättä katsoo. Ystävällisesti, mutta niin haavoittuvaisena ja yksinäisenä.

Poika meni viimeksi kouluun 5 kuukautta sitten. Hän haluaa tulevaisuudessa lääkäriksi. I want to help people.

But now I don’t have hand.

Poika on hautautunut paksuun talvitakkiin, ja vasta nyt ymmärrän ettei hän ole liikuttanut toista kättään. Hän näyttää minulle kyynärpäästä katkaistun kätensä.

Taleban tuli ja sanoi että me ei saada mennä kouluun. Mutta me mentiin. Se oli kaksi tai kolme vuotta sitten. They took us on the street and cut our hand.

Olen hautautunut varastoomme järjestelemään vaate-, lääke-, vaippa- ja kenkähyllyjämme. Kukaan ei tunnu erityisemmin pitävän hommasta, lajittelemassa vaatteita koon, vuodenajan ja sukupuolen mukaan, etsimässä pareja parittomille kengille ja sukille. Kiipeilemässä tikkailla ja hyllyrakenteissa, nostelemassa laatikoita edestakaisin.

Sillon tällöin saapuu uusi kuorma lahjoitusvaatteita keskelle lattiaa, hyvänä päivänä ne ovat valmiiksi lajiteltu, monesti vain kasa kaikkea. Lahjoittajan pesukoneen jäljiltä nurinpäin ja osa rikkinäisiä, likaisia tai käyttökelvottomia (naamiaisasuja ja hääpukuja…) Joskus kengät linttaan astuttuja, joskus juhlakorkokenkiä ja suihkusandaaleja.

Ehkä joku lahjoittaja ajattelee, että kainaloista laikkuuntunut huppari, jonka helmassa on pari reikää tai jonka vetoketju on täysin rikki, on parempi kuin ei mitään. Mutta ihmisillä täälläkin on jäljellä omanarvontunto ja ylpeys.

Ihailtavan paljon saamme lasten vaatteita, hyväkuntoista, herttaista, joskus käsinkudottua. Jos se meistä on kiinni, yksikään lapsi ei taivalla Serbian rajalla kylmissään.

Harva tykkää varastotyöstä, mutta ilman sitä olisi likimain mahdotonta vastata nopeasti ihmisten vaatetarpeisiin. Kun teejonoomme astelee pakkasasteilla heppu ilman kenkiä ja sukkia, tiedän heti onko meillä koon 43 kenkiä jäljellä. Tiedän että sukkia on yksi laatikko, villasukkia muutama pari. Osaan neuvoa kun joku etsii laastareita, tiedän että hansikkaita pitää taas ostaa lisää ja kaulahuiveja on enää vain naisille ja lapsille.

Olen ollut Serbian rajalla kuukauden, jakanut toistatuhatta pussia ruokaa, jokaisen suoraan kädestäni hänen käteensä, hänen joka kulloinkin seisoo jonossa ensimmäisenä, suoraan edessäni pöydän toisella puolen.

Kohtaan hänet ja vain hänet sen pienen hetken kun ojennan ruokapussin. Koska hän on ihminen ja minä olen ihminen. Vaikka 110 ihmistä odottaa jonossa ruokaa, minä en halua olla kone.

Katson häntä silmiin, silmiin joiden takaa näkyy tunteita uupumuksesta iloon, toivosta pelkoon. Hänen silmänsä ovat kiitolliset, hänen silmänsä nälkäiset. Hänen silmänsä on tikattu lähes kiinni rajavartioston käsittelyn jäljiltä.

Hänen silmänsä ovat tyhjät, vain tyhjät eikä mitään muuta.

Hän ojentaa kätensä ruokakassia kohti maahan katsoen. Hänen olemuksensa on niin raskas, että tunnen sen itsekin. Syö nyt ja lepää, ajattelen.

Viimeksi nähdessäni Aurinkosilmän annoin hänelle ja kavereilleen rutkasti ruokaa salamyhkäisesti pakettiautosta illan pimeydessä rajavyöhykkeen bensa-asemalla, 30 kilometrin päässä Suboticasta. Lähtiessä emme enää lämpimästi kätelleet niin kuin aina tähän saakka. Halasimme lujasti, toivotin onnea. Myöhemmin ymmärsin sen olleen jäähyväishalaus, hän oli valmis lähtemään.

Katselin hänen katoavan pimeyteen perunasäkkiä olalla kantaen.

—

I am in Austria, I am looking at Germany border now. Thank you so much so much for all your help Janni. Thank you.

Setänsä hylkäämä syyrialaispoika saapui eilen Saksan rajalle, ja tunteja myöhemmin saapuu Aurinkosilmänkin kuulumiset. Terveisiä Itävallasta.

Lähetän molemmille vastaukseksi peukut ja sydämet. Stay safe!

Näistä tyypeistä en ehkä kuule enää koskaan. He olivat minulle ne kaksi tärkeintä, ne kaksi joiden perään katsoin silloinkin kun he eivät sitä tienneet. Kaksi rohkeaa 16-vuotiasta, keskenään aivan erilaiset persoonat.

Toivon että he saavat Länsi-Euroopassa oikeudet jotka heille kuuluvat – ennen kaikkea oikeuden olla vielä lapsi.

Puhelin soi. Aikuinen mies itkee, itkee, itkee. Please shoot me Janni please can you shoot me?

Olen keskellä varastohuonettamme pakkaamassa talvivaatteita illan jakeluun. Istuudun varaston portaille ja annan kaiken huomioni ihmiselle joka ei enää halua elää.

I am alone and I cry every night I can’t sleep. Please don’t leave me Janni.

Kuuntele minua. Minä en jätä sinua yksin. Minä ymmärrän että sinulla on paha olla ja minä olen nyt tässä ja kuuntelen sinua. Minä autan sinua. Minä olen tässä ja minä haluan että sinä voit hyvin.

—

Puhelin piippaa. Viesti 16-vuotiaalta syyrialaiselta, joka matkusti Serbiaan setänsä kanssa. Setä käytti poikaa hyväkseen päästäkseen rajanylityslistalla alkupäähän, ja vuoronumeronsa tullen jätti pojan taakseen ja lähti yksin Unkariin. Poika on ollut nyt kuukauden yksin telttaleirissä, ensimmäistä kertaa elämässään pitämässä huolta itsestään.

All people abandoned me my uncle.

I do not want anyone help me I will fight on my own I do not have anyone all the people abandoned me.

I have no heart beats. I lost everything.

Viimeksi tavatessani pojan hän kertoi ettei syö juuri mitään. Kun kysyin miksi ei, hän osoitti päätään ja sydäntään. Problem here and problem here.

Puhelin piippaa taas.

I need a Mama.

—

Raskainta on olla jatkuvasti läsnä, olla tukena ja turvana heille jotka ovat romahtamaisillaan.

Kun Fatima saapuu Serbiaan, hän rekisteröityy virallisesti eteläisessä Presevon pakolaisleirissä. Fatima on syyrialainen äiti ja vaimo, lempeä ja pyyteetön. Aviomies on taiteilija, jolla on kultainen sielu, rauhallinen mieli ja kaiho silmissään. Vanhempi tytär on pirteä ja hymyilevä 9-vuotias. Nuoremman tytön, noin 5 v, läsnäoloa ei juuri huomaa, hän on julkisesti hiljainen ja taka-alalle vetäytyvä. Rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä eloisa ja leikkisä lapsi. Sodan kasvattama.

Kun Ali saapuu Serbiaan, hän ei rekisteröidy virallisesti. Ali on Pakistanista, värvätty vuosiksi Afganistanin armeijaan. Hänellä on kuvia itsestään sotilaspuvussa, armeijan dokumentteja, todisteita. Alilla on ystävälliset silmät, väsynyt olemus, ja sydän toivoa täynnä. Hän ei halua elää niin, tappaa ketään, eikä varsinkaan palata takaisin maahan jossa hän joutuisi vastuuseen, kenties hengellään, armeijan jättämisestä.

Rekisteröityessään Fatima perheineen saa nimensä rajanylityslistalle, he saavat jonotusnumeron ja jäävät odottamaan. Perheet menevät listalla yksin matkustavien miesten ohitse. Kaksikymmentä ihmistä päästetään rajan yli per arkipäivä, heistä suurin osa on perheitä ja 1-2 yksinäistä miestä. Perheen jonotusaika on pari kuukautta.

Mikäli Ali rekisteröityisi, yksin matkustavana miehenä hän odottaisi vuoroaan laskennallisesti yli vuoden, kaksikin. Kukaan meistä ei usko, että raja pysyy auki edes puolta vuotta. Lisäksi pakistanilaisten ja afganistanilaisten mahdollisuudet päästä rajan yli ovat käytännössäkin pienemmät, sillä heidän katsotaan tulevan turvallisista maista. Kansainvälisen lain edellyttämä henkilökohtaisen suojeluntarpeen selvittäminen ei ole täysin realismia. Samasta syystä Ali pelkää, että rekisteröityessään hänet karkotettaisiin maasta tai pidätettäisiin laittomasta maahantulosta.

Fatima matkustaa perheineen pohjoiseen Subotican leirille odottamaan vuoroaan. He käyttävät julkista liikennettä liikkumiseen. Leirissä he syövät joka päivä samaa ruokaa. He nukkuvat lämpimässä ja käyvät oikeassa suihkussa.

Ali ei rekisteröitymättömänä uskalla käyttää julkisia kulkuvälineitä pohjoiseen matkustaakseen. Hän maksaa salakuljettajalle 300 euroa 550 kilometrin matkastaan Suboticaan. Kuski ottaa riskin saada syytteen ihmissalakuljetuksesta, joten hinnat ovat hurjia. Ali majoittuu piiloon lähimetsään ja nukkuu taivasalla. Ruokaa hän uskaltaa hakea lähikaupasta pimeän tultua.

Kun oma vuoronumero lähestyy, Fatima siirtyy Kelebijan rajaleiriin. Telttamajoitus, yksi ulkosuihku, kylmä vesi. Parin päivän kuluttua perhe saatetaan rajavyöhykkeelle, jossa he viipyvät päivän viranomaisten hallussa perheen taustojen selvittämistä varten. Sitten he astelevat Unkarin puolelle, Schengen-alueelle.

Normaali poliisin katupartio pysäyttää Alin kauppamatkalla. Hänet viedään poliisiasemalle, jossa häntä pidetään kolme vuorokautta säilössä. Hän maksaa poliisille 50 euroa ja lähtee asemalta mukanaan lappu, jossa annetaan 10 päivää aikaa poistua maasta.

Fatima saapuu perheineen Itävaltaan. He anovat turvapaikkaa.

Ali siirtyy Serbian-Unkarin rajalle ja yrittää yöllä päästä salaa rajan yli. Hän toivoo joskus saavuttavansa maan, jossa häntä kohdeltaisiin yksilönä eikä turvallisen maan elintasopakolaisena.

Tänään klo 20 puhelimeeni saapuu lyhyt ja ytimekäs ääniviesti: “Ma-am?”. Kylläpä yhdestä sanasta voi tulla iloiseksi! Ensimmäinen yhteys Aurinkosilmään sitten tiistaisen poliisiratsian. Hän on 30 kilometrin päässä Unkarin rajalla, yhdessä 4 muun alaikäisen ja 5 aikuisen kanssa. Hylätyssä talossa miettimässä seuraavaa siirtoaan.

Poliisiratsiassa junaan istutettiin kaikkiaan 200 ihmistä. Heistä 102 saapui perille etelärajalle, muut hyppäsivät junasta. He tulevat ja kolkuttelevat ovillemme, kymmenet nälkäiset ihmiset, lähettävät avunpyyntöjä puhelimiimme. Viranomaiset kieltävät meitä antamasta ruokaa heille, me tulkitsemme viranomaisten kieltoja hieman löyhästi. Meistä tuskin kukaan olisi matkustanut Serbiaan auttamaan, jos meillä olisi sydäntä jättää nälissään olevat hädänalaiset oman onnensa nojaan.

Aurinkosilmä kertoo syöneensä tänään yhden omenan ja yhden tikkarin. Ja pelkkiä tikkareita on enää jäljellä, kauppaan ei uskalla mennä. Police problem, niin kuin kaikki täällä sanoo. Lähetä sun sijanti, me tuodaan teille ruokaa huomenna, lupaan.

Viranomaisrajoitukset vaikeuttavat meidän toimintaa myös vaatelahjoitusten kanssa. Saamme Keski-Euroopasta toisinaan kuormallisen vaatteita ja kenkiä, jotka on jätettävä varastoomme Unkariin, koska rajaviranomaiset eivät päästä pakettiautollista vaatteita Serbiaan. Toistaiseksi tuomme niitä hissuksiin rajan yli niin että ajamme henkilöautolla varastolle, pakkaamme siellä pari matkalaukkua täyteen ja tuomme rajan yli normaaleina lomamatkalaukkuina. Vaatteita olisi 150 laatikkoa tuotavaksi, joten meidän matkalaukkumenetelmällä menee tovi siirtää niitä rajan yli. Samaan aikaan katsomme Serbian puolella tyyppejä crocseissa ja ohuissa syystakeissa, poskissa kylmettymisjäljet, jalat rakkuloilla, eikä meillä ole antaa sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä kaikille.

Myöhään eilisiltana tiimimme ryhmächattiin saapuu viesti: “Poliisi ratsaamassa tiilitehdasta, hylättyjä junanvaunuja ja viidakkoa”. Hetkeä myöhemmin alkaa saapua viestejä poliisien yllättämiltä tovereiltamme: “Please please please”, “please sir please” “help me please help me”.

Toverimme piilopaikoistaan on työnnetty bussiin, ja myös Subotican leiri on ratsattu samalla vauhdilla. Katselemme voimattomina juna-aseman edessä, kun kymmenien poliisien keskellä toverimme marssitetaan busseista ulos ja istutetaan junaan kohti Makedonian rajaa. Mahdollisimman kauaksi täältä. Auta minua olen juna-asemalla, sanovat viestit puhelimissa.

Yöllä osa tiimistämme kiertää lähiympäristöä etsimässä heitä, ketkä ovat välttäneet ratsauksen. Kunhan kaikilla olisi tänä yönä ruokaa ja riittävästi lämpimiä vilttejä.

Tänään monitoimitalomme on virallisesti suljettu, se muuttuu hätäapupisteeksi heille jotka sinne uskaltavat tulla. Ryhmächattiimme virtaa verisiä kuvia loukkaantuneista ihmisistä. Osa on hädissään yöllä hypännyt liikkuvasta junasta ja haavoittunut. Potilas kerrallaan puhdistamme, sidomme ja lääkitsemme.

Yksi toveri soittaa olevansa 50 kilometrin päässä, hypännyt junasta, lyönyt päänsä, murtanut kätensä. Päätä särkee paljon. Yhtäkkiä häneen ei enää saada yhteyttä. Hälytämme ambulanssin ja antaessamme koordinaatteja mietimme, meneekö paikalle poliisi vai ambulanssi. Mutta muutakaan emme voi tehdä. Jos hakisimme hänet omalla autollamme sairaalaan, asettuisimme riskiin saada syytteet ihmissalakuljetuksesta tuomalla pakolaisen kohti pohjoisrajaa.

En saa yhteyttä omaan suojattiini, Aurinkosilmään.

Aurinkosilmä on voittanut syyhynsä. Hän kutsuu minua nimellä Janni ma’am silmät loistaen ja kohdatessamme kättelee lämpimästi puristaen molemmat kätensä kämmeneni ympärille. Tuo teetä ja keksiä, this for you Janni ma’am, niin kauan, kunnes kosketan kädelläni sydäntäni ja sanon että kiitos riittää jo.

Aurinkosilmän kaveri kysyy yhtäkkiä, olinko keväällä Mytilenessä, Lesboksella. Olinhan minä. Voivatko he oikeasti muistaa?

Muutama toveri istuu jälleen hiljaisessa nurkassa soittamassa kotimaahansa. Vilkaisen heitä, ja vieressäni seisova herra alkaa puhua. You help others and God will help you, hän sanoo. Sinä et ymmärrä mutta kun he soittavat, he kertovat teistä. He soittavat kotiin ja sanovat että täällä on vaikeaa mutta täällä on ihmisiä jotka auttavat. Sinä et tiedä, että te olette meidän kaikkien perheiden rukouksissa, he rukoilevat teidän puolestanne.

En odota kiitollisuudenosoituksia keneltäkään, ja juuri siksi herran sanat yllättävät ja menevät syvälle. En odota heidän pohtivan mistä olemme luopuneet tullaksemme tänne, kuinka laajamittaista työtä teemme tai paljonko laitamme omaa rahaamme täällä olemiseen. Keskittykööt nyt itseensä, vaikean matkansa taittamiseen ja siitä selviytymiseen.

Ja jossain kaukana joku äiti puhelimessa kuuntelee, kuinka hänen 16-vuotiaastaan pitää huolta Janni ma’am.