Tänään klo 20 puhelimeeni saapuu lyhyt ja ytimekäs ääniviesti: “Ma-am?”. Kylläpä yhdestä sanasta voi tulla iloiseksi! Ensimmäinen yhteys Aurinkosilmään sitten tiistaisen poliisiratsian. Hän on 30 kilometrin päässä Unkarin rajalla, yhdessä 4 muun alaikäisen ja 5 aikuisen kanssa. Hylätyssä talossa miettimässä seuraavaa siirtoaan.
Poliisiratsiassa junaan istutettiin kaikkiaan 200 ihmistä. Heistä 102 saapui perille etelärajalle, muut hyppäsivät junasta. He tulevat ja kolkuttelevat ovillemme, kymmenet nälkäiset ihmiset, lähettävät avunpyyntöjä puhelimiimme. Viranomaiset kieltävät meitä antamasta ruokaa heille, me tulkitsemme viranomaisten kieltoja hieman löyhästi. Meistä tuskin kukaan olisi matkustanut Serbiaan auttamaan, jos meillä olisi sydäntä jättää nälissään olevat hädänalaiset oman onnensa nojaan.
Aurinkosilmä kertoo syöneensä tänään yhden omenan ja yhden tikkarin. Ja pelkkiä tikkareita on enää jäljellä, kauppaan ei uskalla mennä. Police problem, niin kuin kaikki täällä sanoo. Lähetä sun sijanti, me tuodaan teille ruokaa huomenna, lupaan.
Viranomaisrajoitukset vaikeuttavat meidän toimintaa myös vaatelahjoitusten kanssa. Saamme Keski-Euroopasta toisinaan kuormallisen vaatteita ja kenkiä, jotka on jätettävä varastoomme Unkariin, koska rajaviranomaiset eivät päästä pakettiautollista vaatteita Serbiaan. Toistaiseksi tuomme niitä hissuksiin rajan yli niin että ajamme henkilöautolla varastolle, pakkaamme siellä pari matkalaukkua täyteen ja tuomme rajan yli normaaleina lomamatkalaukkuina. Vaatteita olisi 150 laatikkoa tuotavaksi, joten meidän matkalaukkumenetelmällä menee tovi siirtää niitä rajan yli. Samaan aikaan katsomme Serbian puolella tyyppejä crocseissa ja ohuissa syystakeissa, poskissa kylmettymisjäljet, jalat rakkuloilla, eikä meillä ole antaa sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä kaikille.