Myöhään eilisiltana tiimimme ryhmächattiin saapuu viesti: “Poliisi ratsaamassa tiilitehdasta, hylättyjä junanvaunuja ja viidakkoa”. Hetkeä myöhemmin alkaa saapua viestejä poliisien yllättämiltä tovereiltamme: “Please please please”, “please sir please” “help me please help me”.
Toverimme piilopaikoistaan on työnnetty bussiin, ja myös Subotican leiri on ratsattu samalla vauhdilla. Katselemme voimattomina juna-aseman edessä, kun kymmenien poliisien keskellä toverimme marssitetaan busseista ulos ja istutetaan junaan kohti Makedonian rajaa. Mahdollisimman kauaksi täältä. Auta minua olen juna-asemalla, sanovat viestit puhelimissa.
Yöllä osa tiimistämme kiertää lähiympäristöä etsimässä heitä, ketkä ovat välttäneet ratsauksen. Kunhan kaikilla olisi tänä yönä ruokaa ja riittävästi lämpimiä vilttejä.
Tänään monitoimitalomme on virallisesti suljettu, se muuttuu hätäapupisteeksi heille jotka sinne uskaltavat tulla. Ryhmächattiimme virtaa verisiä kuvia loukkaantuneista ihmisistä. Osa on hädissään yöllä hypännyt liikkuvasta junasta ja haavoittunut. Potilas kerrallaan puhdistamme, sidomme ja lääkitsemme.
Yksi toveri soittaa olevansa 50 kilometrin päässä, hypännyt junasta, lyönyt päänsä, murtanut kätensä. Päätä särkee paljon. Yhtäkkiä häneen ei enää saada yhteyttä. Hälytämme ambulanssin ja antaessamme koordinaatteja mietimme, meneekö paikalle poliisi vai ambulanssi. Mutta muutakaan emme voi tehdä. Jos hakisimme hänet omalla autollamme sairaalaan, asettuisimme riskiin saada syytteet ihmissalakuljetuksesta tuomalla pakolaisen kohti pohjoisrajaa.
En saa yhteyttä omaan suojattiini, Aurinkosilmään.