Kyllä sun pitää tulla takaisin, sanoo neljä herrasmiestä nätisti rivissä istuen. Menet Kreikkaan ja tuut sitten takaisin. Olen juuri kertonut että tänään on viimeinen työpäiväni Suboticassa. Enkä mä ole tulossa takaisin.
Jos mä tuun takaisin niin tehän ootte jo Saksassa, sanon. Jampat ilahtuvat, nauravat ja näyttävät peukkua. Niin! Ei sun tarviikaan tulla takaisin, kun me mennään Saksaan.
Mä lähden huomenna Ateenaan. Takaisin kaupunkiin jossa keväällä työskentelin itsenäisenä vapaaehtoisena, ilman taustajärjestöä. Siellä aloin haparoiden opiskella syyrialaisten keskuudessa arabiaa, siellä leikin päivisin rakkautta janoavien lasten kanssa niin että iltaisin olin henkisesti tyhjä. Siellä sovittiin lasten kanssa että ei ole afgaanien leikkejä eikä syyrialaisten leikkejä, ei olla kansalaisuuksia vaan ollaan vaan ihmisiä.
Osa silloisista tovereista odottaa vieläkin kohtaloaan samassa paikassa, samalla patjalla.