Iltaa kohden tunnelma pakolaistalollamme kiristyy. Vaikka tilanne kokonaisuudessaan on rauhallinen, ihmisistä tulee hieman vaativampia, hieman kärsimättömämpiä, hieman jännittyneempiä. Samat ihmiset, jotka päivällä ovat rentoja, iloisia ja auttavaisia.
Fear of the night, kuten kutsumme ilmiötä. Muistot öiden kylmyydestä tulevat auringon laskeutuessa mieleen. Tieto siitä että pian on lähdettävä tulisijamme ja teenkeittimiemme äärestä, taivallettava öiseen metsään, ja selvittävä seuraava hyinen yö maassa nukkuen.
Ehkä aamun iloisuus onkin helpotusta siitä, että yö on ohi.
Kellon lähestyessä kuutta käyn tiedottamassa talomme sulkeutumisesta. Eikö me voida nukkua täällä, he kysyvät. Selitän, että poliisi kieltää heidän oleskelevan talossa iltakuuden ja aamuyhdentoista välillä, ja jos poliisi näkee, he sulkevat talon välittömästi ja lopullisesti. Me ollaan ihan hiljaa eikä laiteta valoja päälle ja haluttaisiin vaan nukkua. Että voisi nukkua tässä lattialla eikä pitäisi mennä tuonne ulos.
Ottaa sydämestä sanoa, että kyllä sinun on valitettavasti nukuttava ulkona.