Muistan taas miksi keväällä Kreikassa työskennellessä päivistä, tapahtumista ja tunteista oli niin vaikea kirjoittaa. Kun yhden päivän aikana selvitellään eilisiltana rajalla tapahtunutta Unkarin armeijan ja salakuljettajien välistä ammuskelua, kuunnellaan yhden pakolaisen omakohtaista tarinaa kuinka Unkarin poliisi pahoinpiteli ja usutti koirat maassa makaavan kimppuun (rujot haavat jampalla kasvoissa), puhutaan vapaaehtoistyöntekijöistä joiden kurkut salakuljettajat uhkaavat katkaista Serbian etelärajalla, pohditaan Suboticasta Serbian etelärajalle väkisin kuljetettujen pakolaistoveriemme kohtaloa, puhumattakaan päivittäisestä ruokajakelustamme ja sen aikaisista tunteista ihmisten pyytäessä enemmän ruokaa kuin meillä on antaa, ja kysyessä paitahihasillaan talvitakkeja ja crocseissaan kunnollisia kenkiä… iltaisin on vaikea alkaa kirjoittaa oikein mistään.
Ja samana päivänä kaiken sen hulluuden keskellä iloinen 8-vuotias afgaanilapsi ihailee herkeämättä lentävien lintuparvien kauneutta, ja 5-vuotias siskonsa laskee jogurttipurkkejamme vuorotellen englanniksi, kreikaksi ja farsiksi.
Yksikään päivä ei täällä ole samanlainen. Joka päivä joku asia tyrmistyttää, kauhistuttaa, ahdistaa tai harmittaa. Joka päivä jostain tulee hyviä uutisia, joku hymyilee aidosti myös silmillään, ja lapset ovat juuri niin lapsia kuin missä tahansa muuallakin.