Olen hautautunut varastoomme järjestelemään vaate-, lääke-, vaippa- ja kenkähyllyjämme. Kukaan ei tunnu erityisemmin pitävän hommasta, lajittelemassa vaatteita koon, vuodenajan ja sukupuolen mukaan, etsimässä pareja parittomille kengille ja sukille. Kiipeilemässä tikkailla ja hyllyrakenteissa, nostelemassa laatikoita edestakaisin.
Sillon tällöin saapuu uusi kuorma lahjoitusvaatteita keskelle lattiaa, hyvänä päivänä ne ovat valmiiksi lajiteltu, monesti vain kasa kaikkea. Lahjoittajan pesukoneen jäljiltä nurinpäin ja osa rikkinäisiä, likaisia tai käyttökelvottomia (naamiaisasuja ja hääpukuja…) Joskus kengät linttaan astuttuja, joskus juhlakorkokenkiä ja suihkusandaaleja.
Ehkä joku lahjoittaja ajattelee, että kainaloista laikkuuntunut huppari, jonka helmassa on pari reikää tai jonka vetoketju on täysin rikki, on parempi kuin ei mitään. Mutta ihmisillä täälläkin on jäljellä omanarvontunto ja ylpeys.
Ihailtavan paljon saamme lasten vaatteita, hyväkuntoista, herttaista, joskus käsinkudottua. Jos se meistä on kiinni, yksikään lapsi ei taivalla Serbian rajalla kylmissään.
Harva tykkää varastotyöstä, mutta ilman sitä olisi likimain mahdotonta vastata nopeasti ihmisten vaatetarpeisiin. Kun teejonoomme astelee pakkasasteilla heppu ilman kenkiä ja sukkia, tiedän heti onko meillä koon 43 kenkiä jäljellä. Tiedän että sukkia on yksi laatikko, villasukkia muutama pari. Osaan neuvoa kun joku etsii laastareita, tiedän että hansikkaita pitää taas ostaa lisää ja kaulahuiveja on enää vain naisille ja lapsille.