Olen pitkästä aikaa pakolaistalollamme. Aiemmin tutuksi tulleet pakolaiset tulevat kättelemään ja kysymään missä olen ollut. You are not here I ask people where is Janni?!
Nuori poika katsoo minua kauempaa, intensiivisesti ja herkeämättä. Seison keskellä pihaa juttelemassa afganistanilaisille aikuisille, ja nuori poika katsoo. Istun kaiteella verannalla juttelemassa muille vapaaehtoisille, ja nuori poika katsoo. Välillä hän tulee lähelle mutta ei sano mitään, vain katsoo. Siirrän huomioni häneen. Kuinka vanha sä oot?
Kaksitoista.
Poika on Afganistanista, ja on yksin matkalla Norjaan. Varmistan tuhat kertaa eri sanoja käyttäen, että ymmärsinkö varmasti oikein. Kaksitoista vuotta ja vain sinä itse ilman perhettä menet Norjaan?
Joo, Norjassa on isoveli. Veljellä on turvapaikka ja veli pääsi vastaanottokeskuksesta asuntoon. No kuinka vanha isoveli on? Neljätoista. Veli meni myös yksin.
Juttelen 12-vuotiaan kanssa pitkän tovin, hän selvästi kaipaa huomiota ja turvaa. Kun välillä joku keskeyttää juttelumme, hän jälleen vain herkeämättä katsoo. Ystävällisesti, mutta niin haavoittuvaisena ja yksinäisenä.
Poika meni viimeksi kouluun 5 kuukautta sitten. Hän haluaa tulevaisuudessa lääkäriksi. I want to help people.
But now I don’t have hand.
Poika on hautautunut paksuun talvitakkiin, ja vasta nyt ymmärrän ettei hän ole liikuttanut toista kättään. Hän näyttää minulle kyynärpäästä katkaistun kätensä.
Taleban tuli ja sanoi että me ei saada mennä kouluun. Mutta me mentiin. Se oli kaksi tai kolme vuotta sitten. They took us on the street and cut our hand.