Belgrad on tänäiltana kylmä ja pimeä. Kävelen pitkin vieraita katuja, tavaillen kylteistä sanoja joita en ymmärrä. Saavuin Serbiaan auttamaan heitä jotka jättivät entisen elämänsä taakseen paetakseen sotaa, vainoa, turvattomuutta, ja jotka nyt ovat vaikealla matkalla kohti unelmiensa rauhaa. Ihmisiä joita mikään valtio ei erityisemmin halua maalleen, joita Eurooppa kutsuu kriisiksi hyvinvoinnilleen.
Päämäärätön harhailuni Belgradin kaduilla tuo minut turvapaikanhakijoiden kansoittamille kulmille. Tuolla nukkuu ihmisiä vilttien alla parkkipaikalla, tuolla istutaan porukalla roskisten päällä tappamassa aikaa. Lähikauppa on pullollaan heitä ostamassa leipää ja mehua, viereinen halal-kebabbila samoin. Mietin keitä nämä ihmiset ovat, kuka on Syyriasta ja kuka afgaani, kuka lääkäri, yazidi tai journalisti. Kenen perhe on tapettu hänen silmiensä edessä ja ketä ehkä olen auttanut viime keväänä Kreikassa. Kuka nukkuu tänään taivasalla ja kuka vielä saapuu Suomeen.