Kadulla seisoo parin sadan ihmisen jono mustia päitä. Rotevalla miehellä on vaaleanpunainen hattu ja kaulaliina, muutamalla toppatakkiin kääriytyneellä UNHCR:n sininen reppu. Turvapaikanhakijat tunnistaa valtaväestöstä kaukaa. Näillä kasvoilla ei loista terve hehku, silmissä ei tuiki hymy. Ne ovat väistyneet väsymyksen tieltä, ryhti on painunut kumarampaan, vaatteet ovat selvästi vanhoja. Harva on ajanut partansa tänään.
Hetken mielijohteesta astelen jonon ohi sisään Miksaliste-nimiseen turvapaikanhakijoiden monitoimikeskukseen ja kysyn, tarvitaanko siellä apua. Kun muutaman tunnin kuluttua ruokajono kadulta on purettu, keskuksesta on jaettu 1700 annosta leipää ja linssikeittoa. Kapasiteettia olisi todellisuudessa puolta pienempään määrään. Ruokajakelun aikana toisessa huoneessa lajittelen, viikkaan ja jaan keskukseen lahjoitettuja vaatteita tarvitseville. Useimmat joudumme käännyttämään pois, sillä tänään hyllyistä löytyy aikuisille enimmäkseen XL-kokoisia vaatteita. Suurin osa tovereistamme on laihoja ja pienikokoisia.
Pienten lasten perusvaatteita meillä on sentään riittävästi. Viisivuotiaan afgaanipojan äiti heiluttaa poikansa trikoopaidan hihaa pyytäen lämpimämpää puseroa lapselleen. Löydän hyllystä Spiderman-collegen, jonka nähdessään lapsen kasvot kirkastuvat ja silmiin syttyy riemu. Thank you, poika sanoo ja rutistaa puseroa molemmin käsin rintaansa vasten, silmät edelleen leiskuen.
1 kommentti
Onpa ihmeellistä kuinka pieni juttu tuo suurta iloa kärsineelle sielulle. Toivon että spidermanin lapsi ja äitinsä ovat turvassa.
Jos oikeasti on taivas, sinun paikka olisi varattu siellä.