Ruokajakeluun saapuu alaikäinen aurinkosilmäinen poika, joka näyttää rakkulaisia kämmenselkiään. Syyhypunkki.
Tiilitehtaassa asuvilla poliisia pelkäävillä pakolaisilla on epidemia. Aurinkosilmä ja kolmekymmentä muuta nukkuu kylmässä talossa vieri vieressä UNHCR:n harmaiden vilttien alla, ja jokaisella on enemmän tai vähemmän syyhypunkkiongelma. Allergy, kuten he sanovat riittävän kielitaidon puuttuessa. Koko diagnoosi tuntuu olevan heille vieras. Some people little allergy, some people a lot. Selitämme, että vähän tai paljon, same same.
Selitämme, että meidän on vietävä alaikäiset sairaalaan pesulle ja desinfiointiin. Että heidän vaatteensa on hävitettävä, mutta me annamme tilalle uudet. Että he eivät voi enää palata tiilitehtaalle, koska ongelma toistuisi uudestaan. Että meidän on vietävä heidät sairaalasta asumaan leiriin, jossa heidän on pysyttävä.
Että me emme voi luvata, etteikö poliisi tule leiriin ja karkoita heitä.
Tiilitehtaan pakolaiset eivät ole virallisesti rekisteröityneet Serbiaan ja rajanylitysjonoon, sillä he eivät halua odottaa vuotta jonottamassa. He haluavat ylittää rajan omia reittejään aikaisemmin. Koska he eivät ole rekisteröityneet, he pelkäävät poliisin karkoittavan.
Yksinmatkustaville alaikäisille emme anna vaihtoehtoja. Emme anna heidän enää elää jääkylmässä hylätyssä tehtaassa, vailla sairaanhoitoa, juomavettä ja riittävää ruokahuoltoa, syyhypunkkien riivaamina.
Täysi-ikäiset joutuvat itse punnitsemaan, jäävätkö tiilitehtaalle sairastamaan vai suostuvatko sairaalan kautta muuttamaan leiriin. He kääntävät katseensa pois kun kerromme, ettemme tiedä hakeeko poliisi heidät. Katso minua, sanomme. Me emme voi luvata, mutta te ette voi asua näin.