Nousen portaat anarkistien valtaamaan taloon, entiseen koulurakennukseen, joka nykyisin majoittaa 300 pakolaista. Keväällä nousin näitä portaita joka päivä puolentoista kuukauden ajan. Ennen kuin olin päässyt ylimmälle porrasaskelmalle, lahkeissani roikkui vähintään viisi pikkulasta. Jokaisen lapsen kanssa oli eri leikit ja salaisuudet. Yksi otti vauhtia ja juoksi syliin, heitin hänet korkealle ilmaan eikä nauru ottanut loppuakseen. Toisen kanssa vaihdettiin joka päivä kuulumiset farsiksi, kolmannen kanssa ihailtiin käsilaukun sisältöä. Neljäs, 2,5-vuotias, ei puhunut sanaakaan, mutta ilmaisi kasvoillaan kaikki tunteet pieniä vivahteita myöten. Hänen kanssa me halittiin paljon.
Nyt nousen portaat vallattuun taloon eikä kukaan roiku lahkeissani. Näen ystävällisiä hymyjä, vierailla kasvoilla.
Koulu ei ole enää entisensä, ihmiset ovat vaihtuneet, asiat muuttuneet. Ateena ei ole enää entisensä ilman tovereitani. Kuljen käytäviä, etsin tuttuja, näytän heidän kuviaan ja kyselen.
2,5-vuotias perheineen on lähtenyt 10 päivää sitten Saksaan. Joku on muuttanut IOM:n (International Organization for Migration) tarjoamaan hotelliin Ateenan laidalle, osa on vain kadonnut.
Sitten näen tutun tomeran pikkuneidin, noin 8-vuotiaan, hänellä oli tapana istua paljon sylissäni kun kävelin koulun käytäviä. Hän ei muista minua enää, enkä minä halua muistuttaa. En halua olla aikuinen joka on ensin läheisesti elämässä, sitten katoaa, tulee joskus takaisin ja katoaa uudelleen.
Näen pikkutytön joka keväällä istui aina rattaissa ja opetteli istumaan ilman tukea. Nyt hän hoipertelee pihalla omin jaloin, varovaisesti, uteliaasti.
Näen hänen isänsä, keväällä vahvamielisen ja tomeran, nyt uupuneen ja nöyrän.
Olen juuri lähtemässä pois kun näen herran, jonka perheen kanssa istuin usein keväällä teetä juomassa. Jaoimme monta illallista yhdessä, kymmeniä kuppeja teetä, heidän huoneensa keskellä UNHCR:n harmailla vilteillä. Katseidemme kohdatessa herra hymyilee korvasta korvaan, niin minäkin.