Joku kysyy turtuuko ihmisten hädän näkemiseen päivä toisensa jälkeen. Kun joka päivä katsoo avuntarvetta – taivasalla nukkuvia, perheensä menettäneitä, pelokkaita, kaikkensa antaneen uupuneita, nälkäisiä, epäluuloon ja odottamiseen kyllästyneitä, yksinmatkustavia nuorukaisia. Taaperoa, josta tuli orpo niin nuorena, ettei sitä itse vielä täysin ymmärrä.
Turtuuko niin että ihmisten ahdinko ei enää tunnu yhtä pahalta. Turtuuko niin että avustustyötä alkaa suorittaa, mieli aktiivisena, mutta sydän suljettuna.
Ei turru. Mitä kauemmin hätää näkee, sen enemmän tuntee. Sen enemmän tietää heidän tarinoitaan, murtuneita unelmiaan, kokemuksia heidän harteillaan. Jokaisella tarinalla oma kertojansa siinä suoraan silmieni edessä, joskus kidutuksen arvet ihollaan, puhelimessa kuvia traumoistaan. Ja sen enemmän he ovat niin kuin minä, me silti nauramme samoille asioille, haaveilemme, toivomme, arvostamme toinen toisiamme. Rakennamme uusia unelmia, samoista palikoista.
Kreikassa on nyt 62 455 (UNHCR 18.12.2016) tarinaa, eikä se ole pelkkä numero.