Moni syvissä vesissä kahlannut toveri on viime aikoina kääntänyt suuntansa kohti parempaa.
Kolmekymppinen syyrialainen puhui vielä hiljattain yksinäisyydestään, siitä kuinka kukaan ei välitä hänestä ihmisenä, kuinka hän on varmasti tyhmä ruma lihava kamala. Hän näyttää videon harmaaseen kietoutuneesta reppanasta joka pää painuksissa, selkä kumarassa, odottaa ikkunan äärellä puhelin kädessä, että joku välittäisi, tulisi kylään, soittaisi. Katso tämä video, juuri tältä minusta tuntuu, hän sanoo hiljaa ja katsoo maahan.
Hänenkaltaisten tapausten äärellä pohdin jatkuvasti kuinka paljon voin ravistella heitä ottamaan itse enemmän vastuuta onnellisuudestaan, tarkastelemaan oman mielensä polkuja uudesta perspektiivistä, lopettamaan muihin ihmisiin nojaamisen ja pelkästään muiden kautta oman rauhansa löytämisen. Ja kuinka paljon on vain kuunneltava ja annettava myötätuntoa, enhän voi ikinä tietää millaista on kantaa sellaista traumaa ja murheellista historiaa kuin he kantavat. Jos ravistelen liikaa, pelkään heidän särkyvän, sulkeutuvan takaisin kuoreensa jonka vihdoin olen saanut auki.
Kaiken yksinäisyytensä takana hän vaikuttaa vahvalta ja hänen luottamuksensa minuun kestävältä. Päätän ravistella, lempeästi mutta tomerasti.
…
Olen hirveän väsynyt, lukee tutun yksinhuoltajaisän viestissä. Tunnen hänen kämppäkaverinsa hyvin, mutta hänen kanssaan en ole koskaan puhunut paljon. Enkä ole koskaan antanut hänelle numeroani. Olen hirveän väsynyt, en jaksa mutta lapseni takia minun täytyy. Mennään kävelylle ja syömään jäätelöä, sinä minä ja poika, vastaan.
Kun seuraavan kerran näen heidät, isän verestävät silmät katsovat minua ja yrittävät esittää pirteitä. Hän näyttää huonommalta kuin koskaan aikaisemmin.
Lapsi on iloinen ja ujo. Joka kerta minut nähdessään hän piiloutuu laatikon taakse tai käsiensä suojelevaan huomaan ja tarkastelee minua uteliaasti hymyillen. Ta’al hoon, teen tuttavuutta arabiaksi. Tule tänne, taputan lattiapaikkaa vieressäni. Kolmevuotiaan hymy ratkeaa korvasta korvaan ja hän kömpii aurinkoisena viereeni.
Isä ja lapsi ovat yrittäneet väärennetyllä passilla lentää muualle Eurooppaan jo parikymmentä kertaa. Kreikassa ei ole töitä, jos olisikin niin lasta on vaikea saada päiväkotiin eikä isä pääse töihin. Lapsen äiti on kuollut sodassa. Et voi ikinä tietää miltä se tuntuu, isä sanoo surkeana.
…
Kun seuraavan kerran tapaan kolmekymppisen yksinäisen, hän on pirteämpi, valoisampi, hänen kasvojensa murhe on hälvennyt. Hän halaa lujasti, pitää kiinni hartioistani ja katsoo silmiin hymyillen. Musta tuntuu kuin mä näkisin saman maailman uusin silmin, hän sanoo uteliaan innoissaan. Kiitos tuhannesti. Hän puhuu asioista jotka kiinnostavat häntä, kertoo ystävistään ja asioista joita he ovat tehneet yhdessä. Ystävät ovat vanhoja mutta hän tuntuu näkevän heidät nyt uudelleen.
Yksinhuoltajaisä ja kolmevuotias ovat muille hiiskumatta lähteneet jälleen yrittämään onneaan lentokentälle, ohittaneet turvatarkastuksen ja istuvat nyt lentokoneessa Saksaan. Onnea, lähetän isälle viestin huutomerkein, ja terveisiä pojalle! Myöhemmin isä vastaa, että kaikki on niin, niin hyvin.