Kansainvälisenä pakolaispäivänä istun Akropolin viereisellä kukkulalla syyrialaistoverin kanssa juomassa mehua. Pakolaisten kanssa joudun aina taistelemaan siitä kuka maksaa kahvit ja falafelit: he eivät anna minun maksaa, siksi koska olen nainen ja siksi koska “autat jo tarpeeksi”, enkä minä anna heidän maksaa koska tiedän että heidän asemassaan, työnsä ja kotinsa menettäneenä vieraassa maassa tulevaisuuttaan odotellessa rahat ovat vähissä.
Kuitenkin tiedän että heidän pakomatkalleen karissut terve ylpeytensä ja omanarvontuntonsa rakentuu hiljalleen takaisin pienistä puroista, esimerkiksi siitä että turvapaikanhakijastatuksestaan huolimatta he saavat ja pystyvät tarjoamaan ulkomailta saapuneelle kanssaihmiselle freddo espressot kallioilla tai illallisen kodeissaan. Kukaan ei halua olla vain autettavan asemassa vaan he kaikki haluavat antaa takaisin siitä mitä heillä on.
——
Vien viikoittain jonkun tuntemani rahasta tuskailevan perheen ruokaostoksille. Ostakaa mitä haluatte, sanon kaupan ovella, enkä puutu heidän ostoksiinsa muuta kuin varmistamalla että he kehtaavat ottaa kaiken mitä tarvitsevat, sillä joka kerta he ovat hämillään ja ujoja. He yrittävät valita muutamaa perunaa kunnes heivaan valmiin kahden kilon säkin ostoskoriin ja totean että tällä pärjäätte pidempään. Onko teillä pyykinpesuainetta? Ei, okei, ota vaan iso pullo niin siitä riittää. Vaimo haluaisi herkkuja ja juusto on tosi kallista, ymmärrän heidän keskinäisestä arabiankielisestä keskustelustaan eivätkä he tiedä että ymmärrän, eivätkä he tohdi ottaa kumpaakaan.
Viimeisenä he kulkevat keksihyllyjen ohi katse tiukasti eteenpäin, kuin viestittäen että me emme sitten tarvitse ainakaan tällaista turhuutta. Mutta pysähdytän heidät keksihyllyllekin, ramadanin aikana aivan erityisesti. Tehän tykkäätte kekseistä teen kanssa? Mitkä olis hyviä?
Ruokakaupasta päästyämme en ole vielä kertaakaan saanut kantaa sipulipussia isompaa, he ovat jo tarpeeksi kiitollisia siitä että joku on vienyt heidät ostoksille. Vai että kantamaan tavaroitakin vielä laittaisimme! Mutta huomenna tulet sitten illalliselle, he pyytävät, ja illallispöytä on sen näköinen että keittössä on uurastettu useampi tunti.
Yksi toveri kysyy kerran, miksen jaa valmiita ruokasäkkejä: perunoita, öljyä, teetä, sokeria, linssejä, papuja, leipää, jogurttia. Tiedäthän mitä arabit syövät, hän sanoo, säästät aikaa ja rahaakin. Vastaan, etten tullut Ateenaan säästämään niistä kumpaakaan vaan mieluummin ruokkimaan sitä askeettisille pakolaisleireille ja EU:n byrokratian pyörteisiin tallottua omanarvontuntoa. He eivät tällä hetkellä valitse itse juuri mitään elämässään, eivät kotiaan, huone- tai kämppäkavereitaan tai edes kotimaataan, sillä he menevät minne salakuljettajalla pääsevät, minne jokin valtio heidät hyväksyy tai minne YK heidät työntää, he eivät valitse vaatteitaan vaan ottavat sitä mitä järjestöt antavat sillä vanhat vaatteet on heitetty kumiveneestä mereen tai jääneet Turkkiin, eivät valitse työtään tai opiskelupaikkaansa sillä ne molemmat ovat monille pakolaisleima otsassa vielä kaukainen unelma. Monet eivät valitse edes ruokaansa, jos he asuvat ruokituissa leireissä tai pakolaistaloissa, tai rahattomina käyvät eri järjestöjen ilmaisilla aterioilla.
Ehkä, toivon, kaupasta itse oman ruokansa valitseminen on jälleen yksi pieni puro jolla rakentaa tunnetta omasta ihmisarvosta ja antaa vastuuta arkisesta elämästään takaisin heille itselleen.