Olemme tavallisella kävelyllä pitkin Ateenan graffitinvärisiä katuja, puhumme päivittäisistä kuulumisistamme, kaupungin pakolaistilanteesta ja mielen lujuudesta. Aurinko kiiltää hänen mustassa tukassaan, arpi hänen ihollaan pilkottaa haaleampana kuin reilu vuosi sitten. Silloin katselin näitä kasvoja joka viikko. Hänen silmäripsensä ovat vieläkin pitkät ja kaareutuvat.
Ja siinä yhdellä hiljaisemmalla kadulla, ohimennen, äänen värähtämättäkään, hän kertoo yrittäneensä itsemurhaa. Hätkähdän. Mitä?
Joo, hän sanoo, katsoo suoraan silmiin ja hymyilee pienesti mutta vahvasti. Ja hän kertoo tarkasti silloisen ajatuskulkunsa, nimeää lääkkeet, selittää miten asettui odottamaan viimeistä hetkeään halutessaan jättää kaiken. Kaiken hän kertoo huolettomasti ja kepeästi, kuin lukisi sanomalehteä minulle ääneen, kuin kertoisi jonkun toisen ihmisen tarinaa mutta kaikkine yksityiskohtineen. Ja hän kertoo kuinka ystävä tuli paikalle, huomasi hänen sekavuutensa, soitti empimättä hätäkeskukseen ja hänen elämänsä jatkui.
Ja pian hän yritti toisen kerran, eri tavalla, tavalla joka oli niin hirveä ettei hän tohdi kertoa siitä enempää. Katselen hänen siluettiaan kävellessämme ihmisten lomassa. Hän näyttää reilusti paremmalta kuin vuosi sitten, jolloin silloinkin hänellä oli vielä yli puoli vuotta alamäkeä edessään ennen aallonpohjaan osumista.
Mieleeni hiipii ajatus miltä puoli vuotta sitten Libanonissa ollessa olisi tuntunut kuulla, että nämä niin tutut kasvot eivät enää heräisi.
Nyt hän haluaa elää, herätä, tehdä ja saavuttaa. Hän puhuu energisesti tulevaisuudestaan, toiveistaan, taidoistaan. Kertoo ettei tarvitse enää toisia ihmisiä tunteakseen oman minänsä eheäksi, hän seisoo vahvasti omilla jaloillaan itsenäisenä ja päättäväisenä. Ja puhuessaan hän näyttää voimakkaalta ja kauniilta, ryhti suorassa, paita silitettynä, katse terävänä ja vieno parfyymi iholla.
Kun hän jälleen kääntyy katsomaan kohti, hänen pitkien silmäripsien varjostamat silmänsä tuikkivat rohkeammin kuin koskaan aiemmin. Uusi elämä on alkanut.