Uutta vuotta juhlimme pienessä porukassa, kynttilöiden valossa.
Paikalla on kaksi toveria pitkän ja vaikean taipaleen takaa, toinen Syyriasta ja toinen Malista,
kaksi omasta vapaasta tahdostaan koditonta ja työtöntä neitiä, toinen Omanista ja toinen Suomesta,
ja yksi säkenöivä ateenalainen leidi, jonka resurssit ja energia pakolaisten auttamiseksi ei ota loppuakseen.
Jaamme kukin kolme parasta vuonna 2016 elämässämme tapahtunutta asiaa. Ja kerromme yhden, sen kaikkein vaikeimman ja pahimman kohdallemme sattuneen seikan.
Vuonna 2016 vietin seitsemän kuukautta auttamassa heitä jotka joutuivat pakenemaan kotimaastaan.
Autoin turvapaikanhakijoita Suomessa pääsemään jaloilleen, lukutaidottomia oppimaan lukemaan,
jaoin lämpimiä ja kuivia vaatteita mereltä ja merestä saapuneille Lesboksella Kreikassa, vahdin rantaviivaa ja vastaanotin veneitä,
avustin Ateenaan saapuneita tovereita pyörittämään vallattua taloaan, annoin koviakokeneille lapsille koko sydämeni ja kaiken energiani,
jaoin ruoka-apua, polttopuita ja vaatteita Serbiassa, lääkitsin poliisikohtelun jäljiltä haavoittuneita.
Niinä seitsemänä kuukautena näin suunnattoman paljon epätasa-arvoa, rasismia, toivon hiipumista, ihmiselämien luhistumista. Ja siinä uudenvuoden yön illallispöydässä, oman vuoteni murheellisinta hetkeä miettiessä, kun saman pöydän ääressä istuu kaksi ihmistä jotka ovat kokeneet ihollaan kaiken sen mitä minä olen vain katsonut vierestä, minua tyrmistyttää kuinka onnellisessa asemassa saan olla.
En ole itse kokenut suurta epäonnea vuonna 2016, joten surullisinta on ollut nähdä niin paljon murhetta ja eriarvoisuutta ympärilläni, ymmärtää että tällainen maailma nyt on, kaikki tämä hirveys tapahtuu aivan oikeasti täällä, tässä ja nyt, eikä se ole vasta alkanut eikä se ole hetkeen loppumassa.