Oppituntieni välissä istun mielelläni pakolaisten palvelukeskuksen puolityhjässä kahvilassa lounasruuhkan jälkeen. Haen teekupillisen ja istun tarkoituksellisesti yksin pöytään. Kertaakaan en ole ollut viittäkään minuuttia yksin.
Reilu nelikymppinen herra tulee luokseni, tervehtii, tunnustelemme tilannetta small talkilla. Hän alkaa puhua, ensin varovaisesti ja vähän, kertoo entisestä elämästään Syyriassa. Kertoo kahdesta autostaan, kahdesta talostaan. Kuuntelen tarkkaavaisena suoraan silmiin katsoen ja peilaan hänen tunteensa omilla kasvoillani – näen hänen murheensa ja menetyksensä hänen silmissään, tunnen hänen tuskansa vaikken voikaan ikinä ymmärtää kaikkea sitä mitä hänellä on sisällään.
Hän kertoo neljästä kuolleesta veljestään, palaa tarinassaan heihin kerta toisensa jälkeen. Muistelee uudelleen autojaan ja kotejaan, työtään ja alaisiaan, perhettään. Kertoo tyytyväisestä elämästään, ettei hänen tarvinnut huolehtia rahasta. Kertoo kuinka hänellä oli elämässään kaikki.
Miksi minun maalleni on käynyt näin? Miksi me menetimme kaiken? Miksi minulla oli kaikki ja nyt minulla on vain tämä puhelin? Onko sinulla puhelin? Minulla ei ole muuta kuin tämä puhelin. Miksi näin voi tapahtua? Hän vuodattaa surunsa, kaiken epätoivonsa ja väsymyksensä siihen pöydälle.
Hän kertoo kuinka nyt hän joka päivä auttaa muita tovereita, hän on juuri ollut kolme päivää tulkkaamassa sairaalassa. Hän haluaa auttaa sillä kellään muullakaan ei ole enää mitään.
Hetken hän on hiljaa, sitten kiittää: Thank you. You listen to me very well. I like you because you listen to me.
Do you have sisters and brothers, hän kysyy. I have a big sister, sanon. No brothers.
You are my sister now, hän sanoo kiitollisuus silmissään. Thank you, brother, vastaan.