Polkuja iholla

Mereltä kajastaa himmeistä himmein valo, huojuva, hatara. Se välkähtää ja katoaa, viipyilee pidempään, katoaa.

Lesvoksen etelärannikolla partioiva kansainvälinen ryhmä viettää yönsä kiikaroiden merelle. Pilkkopimeässä on vaikea nähdä sitä mitä varten sinne on menty – pakolaisveneiden vuoksi, meriteitse tulijoita vastaanottamaan. Koska yön pimeimpinä tunteina voi hädin tuskin nähdä itse veneitä, mustia hahmoja mustaa merta vasten, tähystämme ja kuuntelemme poikkeavuuksia. Sellaisia hapuilevia, epätasaisella frekvenssillä välkehtiviä, ylös alas keikkuvia valoja. Stabiilit valot, vaikka himmeätkin, ovat kalastusveneitä, rajavartiostoa, NATO:n aluksia, rahtiliikennettä, niistä emme piittaa.

Mutta nämä huojuvat ja hatarat, niiden perään me lähdemme.

Valo katoaa näkyvistä. Mikäli se on pakolaisvene, se suuntaa pilkkopimeässä kaikista vaikeapääsyisimmälle rannikko-osuudelle. Rantapenger nousee jyrkkänä parikymmentä metriä merestä ja kasvaa tiheää pusikkoa. Meillä ei ole toivoakaan laskeutua alas eikä mahdollisilla saapujilla nousta siitä ylös.

Ajamme rantajyrkännettä ylöspäin kipuavaa tietä suoraan sen pisteen yläpuolelle, johon kuvittelemme mahdollisen veneen suunnanneen. Pysäytämme moottorin, kuuntelemme. Nainen kirkuu.

Otsalampun valossa minä ja saksalainen nainen kävelemme irtokivikossa vedenrajassa kilometrin matkan heidän luokseen. He ovat juuri rantautuneet, kun saavumme paikalle. Kello on 2:30.

Yes, this is Greece.

Ihmiset ovat läpimärkiä, osa istuu kivikossa uupuneina. Kysymme ensimmäisenä, onko koko porukka päässyt turvallisesti meren yli. Onko kukaan joutunut veteen? Pystyykö kaikki kävelemään? Meidän pitää kävellä rantaa pitkin paikkaan, johon pääsee autoilla, sanomme. Siellä on apua, lämmikettä, vettä, ensiapua. Meidän pitää lähteä.  

Heitä on kuusikymmentä. Saksalainen ottaa johdon, kävelee ensimmäisenä, minä jään viimeiseksi. Nelilapsinen perhe on lopen uupunut, he jäävät muusta ryhmästä jälkeen ja minä heidän kanssaan. Lapset ovat alle 6-vuotiaita. Äidillä on vaikeuksia kävellä vaikeassa maastossa, hän kantaa vuoden ikäistä poikaansa ja pitää kädestä toista samalla kivikossa kompuroiden. Pian hän lyyhistyy maahan eikä enää jaksa nousta.

Please help me, itkuisesti hän katsoo suoraan silmiini. I will take your baby, sanon ja ojennan käteni lasta kohti.

Lapsi sylissäni on likomärkä ja kylmissään, ja äitinsä sylin jätettyään alkaa itkeä lohduttomasti. Rutistan pientä poikaa rintaani vasten ja koko matkan autoillemme laulan hiljaa hänen korvaansa Jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö. Poika rauhoittuu kuuntelemaan.

Kaivamme autoistamme sukkia, hattuja, käsineitä ja avaruushuopia, jotka heijastavat ruumiin oman lämmön takaisin ja lämmittävät siten edes hiukan. Pimeinä ja pitkinä tunteina odottaessamme rannalla rajavartioston bussin saapumista kiedon kymmenet paleltuneet jalat avaruushuopiin, puristan paketoituja jalkoja kämmenilläni ja kysyn että kestätkö. Ujutan kymmeniä täriseviä selkiä pitkin avaruushuopaa paidanhelmasta kohti niska-aukkoa kietoen keskivartalon tärkeät elimet lämpöön. Jotkut taistelevat kylmyyttään ja juurikokemaansa meren kauhua vastaan muuttumalla apaattisiksi, he tuijottavat eteensä jähmettyneinä. Oletko ok? Kiedon heidätkin pakettiin, jos he antavat siihen luvan.

Kello on kuusi aamulla, kun pääsen kotiin. Omien varpaideni sulamiseen ja tunnon normalisoitumiseen menee kolme tuntia, vaikka minun ei tarvinnut edes kastua.

Mietin, millaista on istua kumiveneessä pilkkopimeässä yössä, kylmissään kymmenien muiden ihmisten joukossa. Koska ihmisiä on pakattu kyytiin reilusti yli veneen kapasiteetin, he istuvat sylikkäin ja toistensa jalkojen päällä. Nuoret miehet joutuvat pohjimmaisiksi, sillä heidän ajatellaan se parhaiten kestävän. Heidän edessään loistavat Lesvoksen kutsuvat valot, vapauden ja turvan valot, he ehkä ajattelevat. Takana hätyyttelee Turkin kaupunkien kimallus, loittonisipa se nopeammin. Kyytiläisten merimatkan lähtöpiste ja määränpää ovat – hyvällä säällä – koko ajan näkyvissä, mutta silti tuskaisen kaukana, loputtoman kaukana, ikuisuudelta mahtavat tuntua ne minuutit ja tunnit.

Kuvittelen tunnelman veneessä olevan klaustrofobinen, vaikka ympärillä on tilaa kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Ympäröivä merivesi heittää pärskeitään veneeseen ja paukkuu veneenkylkiin muistuttaen kyytiläisiä siitä, että moni heistä ei osaa uida. Kuivissa Afrikan ja Lähi-idän maissa ei tarvinnut osata uida, ja missä sitä olisi oppinutkaan, ellei asunut rannikolla tai ison joen lähellä. Meren sylkiessä mahtiaan he istuvat kylkikyljessä, odottavat, pelkäävät, rukoilevat, pelkäävät.

Mietin, millaista on meren keskellä huomata veneen rikkoutuvan, millaista katsoa ympärillä syntyvää pakokauhua. Millaista on nähdä ihmisten vauhko liikehdintä, nähdä lapsien aistivan paniikin ja alkavan kauhuissaan itkeä elleivät sitä ole jo ennestään tehneet. Mietin, millaista on ymmärtää, että mereen sitä kuitenkin mennään, sinne mitä on tuntikaupalla tässä pelätty ja minkä loppumista odotettu. Millaista on tuntea vesi ensi kertaa ihollaan, millaista on sulkea lapsensa tai puolisonsa tiukasti syleilyynsä samalla kun meri sulkee heidät omaan kylmään syleilyynsä. Millaista on hukkuessaan katsoa edessään Lesvoksen valoja, niitä vapauden ja turvan valoja, niin lähellä ja niin saavuttamattoman kaukana.

Vuonna 2018 Välimereen on hukkunut 2216 ihmistä (UNHCR:n arvio, 1.1.-14.12.2018), jotka kaikki ovat tunteneet, pelänneet, viimeiseen asti toivoneet.

…

Thank you, thank you, thank you, heidän kiitoksistaan ei tule loppua. Heidän hymynsä ovat leveämmät kuin suupielet antava myöten, heidän silmiinsä syöksyy riemu, heidän ryhtinsä suoristuu. Yksi toisensa jälkeen he tulevat, epäluuloisina ja vieläkin peläten, he haluavat kuulla sen aivan itse omine korvineen, peräjälkeen he tulevat ja kaikki kysyvät saman kysymyksen, ja mitä useampi heitä tulee, sen leveämpi hymy minun huulillani loistaa vastatessani heille.

Yes, this is Lesvos, Greece.

Kello on 2:30 aamuyöllä, seisomme irtokivikossa vaikeapääsyisellä rantapenkereellä, jonne heidän veneensä on juuri rantautunut. 60 ihmistä on tänä yönä selvinnyt meren yli, ja heidän silmissään loistaa nyt helpottunut riemu.

Palaan Lesvokselle lähes kolmen vuoden jälkeen. Helmi-maaliskuussa 2016 rantaviivaa täplittivät oranssit pelastusliivit, rantaan huuhtoutuneet vaatteet ja kengät. Pienen lapsen kenkä rantakivikossa riipaisi sisintä.

Helmikuun 26. päivänä 2016 Lesvokselle saapui meriteitse 1513 pakolaista, yhteensä Kreikan saarille saapui samana päivänä 3021 henkeä (UNHCR statistics). Sinä päivänä olin aamuvarhaisella rannalla. Myöhemmin kirjoitin näin:

“Ensimmäisen veneen vastaanottaminen rannalla on yksi emotionaalisimpia hetkiä, jonka olen kokenut. Olen valtavan surullinen ja samalla valtavan iloinen.

Osa veneessä olevista lapsista itkee järkyttyneenä veneen lähestyessä rantaa, viimeisetkin urheat pienokaiset viimeistään rannassa. Ensimmäisten joukossa veneestä autetaan kärsineen näköinen nuori nainen, joka viittilöi olevansa raskaana ja tuntevansa kipuja.

Ympäröivän kaaoksen, itkun ja järkytyksen katsominen riistää mieltä. On vaikea ymmärtää, että 2000 ihmistä joka ikinen päivä joutuu tulemaan tällaisen kauheuden läpi. He jättivät kaiken astuakseen tähän heppoiseen veneeseen ja tähän rikkaaseen maanosaan, joka yrittää pysäyttää ihmisten pakenemisen kauheuden keskeltä.

Samalla iloitsen siitä, että taas muutama kymmenen ihmistä on turvassa. Taas yksi veneellinen selvisi meren yli ja on nyt kaukana pommeista. Joidenkin saapuneiden kasvoilla paistaa selvästi toivo. Osa vilkuttaa ja huutaa onnellisena jo rantautuessaan, ja me vilkutamme takaisin. Me toivotamme tervetulleeksi Eurooppaan.

Harmaantunut herrasmies istahtaa rantakiville, kaivaa heppoisen näköisestä pussukasta luuttua muistuttavan soittimen ja alkaa soittaa. Herrasmies näyttää soittaessaan onnelliselta.”

Muistan herrasmiehen elävästi. Hän kertoi tuoneensa mukanaan Syyriasta ainoastaan soittimensa, se oli hänen palansa Syyriaa josta hän ei luopunut vaikka luopui kaikesta muusta. Hän istuu rantahietikolla kaiken sen kaaoksen keskellä soittaen samalla kun me ohjaamme huonokuntoiset lääkärin tarkastettavaksi, kiedomme kylmettyneitä avaruushuopiin, rauhoittelemme lapsia ja aikuisia.

Uutinen paluustani Ateenaan otetaan tutuissa pakolaispiireissä riemulla vastaan. I will not sleep tonight if I don’t see you, ilmoittaa yksi pian lentokoneen laskeuduttua.

Tuon mukanani kaupunkiin suomalaisen kaverin vierailemaan omille kulmilleni. Tiivistän hänelle Syyrian sodan uskonnollisen sekamelskan, sunnit ja shiiat, kurdit, shiiojen alaviitit, yazidit. Kerron ISIS:n taistelijoiden alkuperästä, siitä että he ovat enimmäkseen vierastaistelijoita Pohjois-Afrikasta, Venäjältä, Lähi-idästä ja Euroopasta, Suomestakin. Tiivistän Ateenan pakolaisympyröiden poliittisen sekamelskan, anarkistien roolin, hallituksen toimet, kriisin historian. Samalla ihmettelen kuinka paljon olen oppinut kolmessa vuodessa.

Kiipeämme kolkossa porraskäytävässä neljänteen kerrokseen, koputamme kesällä minulle rakkaaksi tulleen syyrialaispariskunnan ovelle. Vaimo on lähtenyt Hollantiin, mutta aviomies on täällä. Kuuntelemme uuden kämppiksen, 19-vuotiaan nuorukaisen tarinoita islamilaisen kalifaatin vallan alla elämisestä. Hän on kotoisin Raqqasta, ISIS:n pääkaupungista ennen kalifaatin kukistumista. Hän näki päitä leikattavan irti, päivä toisensa jälkeen, kunnes siihen turtui.

He katsovat kuvia norjalaisesta vankilasta, kiiltävän puhtaista vapaa-ajan tiloista, kirjoituspöydistä ja televisioista selleissä, vankien opiskelumahdollisuuksista. He nauravat Ateenan asumisolojaan, patjojaan lattioilla huonokuntoisissa asunnoissa, opiskelemisen mahdottomuutta, arkielämää vailla oleskelulupaa saati virallisia henkilöllisyyspapereita. He kutsuvat Norjan vankilaa hotelliksi.

Illallisella toisessa syyrialaisasunnossa kuulemme Syyrian vankiloiden oloista ja kuinka vankeja siellä kidutettiin, he kuvaavat vankiloita paikoiksi joiden hirveyden ymmärtävät vain ne jotka niissä ovat olleet. Kuunnellessamme pakolaisista kertovan biisin

And if you ask me again / Is this life? / I don’t see I have a choice / But I still smile

I who have no roots / And nowhere to go / And as for the future / Well, I really don’t know

nuorukainen edessämme toteaa, että niin, ei se ole elämää. Hän puhuu paljon eksyneestä olostaan, siitä ettei tiedä mitä tekisi, mitä oma tulevaisuus voisi olla.

Mietin millaista kaverillani on ensimmäistä kertaa astua pakolaisasuntoihin ja kuunnella näitä tarinoita, millaista on kohdata silmiensä edessä se hätä mikä on tähän asti ollut sanoja blogissa tai uutisissa. Mietin millaista on nähdä kun kyselen tutuiltani heidän ja perheensä kuulumisia, terveydentilaa, rahojen sekä ruoka- ja vaatevarastojen riittämistä, sillä mikään niistä ei ole itsestäänselvyys. Millaista on kuunnella sotaapaenneiden keskustelua sodan henkisistä vaikutuksista, kuinka väkivallan kohtaaminen arkipäiväistyy, kuinka pommeja ei enää kohta pelkää. Puhumme traumoista ja terapiassa käymisen surullisen leimaavasta vaikutuksesta arabiyhteisössä. Puhumme siitä kuinka sodasta tulleen on vaikea luottaa. Kaverini silmien kautta näen pitkästä aikaa itsekin sotaapakenevien elämän absurdiuden tuoreeltaan.

Kotimatkalla kävelemme keskelle anarkistien öistä mielenosoitusta, keskustan kadut ovat suljettu, liikkeet ovat sulkeneet ovensa ja laskeneet teräskalterinsa ikkunoidensa suojaksi jo päivällä. Uutisten mukaan 5000 poliisia on valmiudessa kaduilla, kaasunaamarit riippuvat rinnuksilla, rynnäkkökilpien rivi muuraa kulkuväyliä kiinni. Yliopistorakennuksesta, anarkistien tukikohdasta, lentää kaaressa palavia tervehdyksiä poliisille ja katu ja viereinen puu syttyvät tuleen. Katselemme vierestä kunnes kyynelkaasulta emme enää pysty pitämään silmiä auki.

Tänä vuonna Ateena oli rajumpi kuin ennen.

Ehkä siksi että valitsin työskennellä heidän kanssaan joilla ei ole pakolaisleirin tai -talon kaltaista turvaa ympärillään, he jotka ovat omillaan kutsuen kodikseen telttaa puistossa tai jakaen huoneen ja asunnon tuntemattomien kanssapakolaisten kesken normaalissa ateenalaisessa kerrostalossa. Heidän elämäänsä on riipaisevaa seurata vierestä, ja vielä raskaampaa on olla osa sitä.

Yksinäisyydessään yksi heistä valvoo öisin pohtien sodanrepimää elämäänsä ja itkee. Kun muut syyrialaiset huonetoverit nukkuvat, lutikkaisilla heiveröisillä sängyillään vieretysten, hän tuntee pienenpienet jalat kävelemässä ihollaan, heittää toivonsa nähdä perheensä enää koskaan, unohtaa unelmansa opiskella kirurgiksi. Tahtoo vain kadota. Kun hänen unettomuutensa on pahimmillaan otan hänet olohuoneeseeni nukkumaan muutamaksi yöksi, ja niinä öinä nukun itsekin toinen silmä raollaan, kuunnellen hänen levottomuuttaan kivilattialla, katsellen mihin aikaan aamuyöstä valonkajo vihdoin sammuu.

Toinen murtuu ja tarttuu huumeisiin, siihen kahden euron shottiin jota kiertää Ateenan markkinoilla vilkkaasti, sillä kaupunki on täynnä ihmisiä etsien pakoa toiseen todellisuuteen. Shotti on pakolaisten tarpeisiin syntynyt, kuulen. Halpaa ja hirveää, mutta hetkeksi voit unohtaa kaiken. Ja huomenna etsit jo uutta kahta euroa taskujesi pohjalta.

Kolmannen toverin sormista saakka pitkälle käsivarsiin tatuoidut kädet ojentavat vesimelonia. En halua valehdella sinulle, en hymyillä kun en voi hyvin, hän sanoo reippaasti. Hän osoittaa ylähuulen palovammaansa ja kertoo kuinka unohti hasisjointin huulilleen, kuinka tuijotti parvekkeella ikuisuuden eteensä kunnes tunsi että hänen huulissaan palaa. Minä tulin tänne katsomaan sinua sellaisena kuin olet, sanon, ja hän hiljaa vuodattaa onnellisuuden etsimisensä sydämeltään.

Niin, tänä vuonna Ateena oli rajumpi kuin ennen. Tilanne on kaikille vaikeampi, Eurooppa sulkeutuu, ihmiset väsyvät, ero perheistä on jatkunut jo vuosia ja salakuljettajien taksat nousevat. Sota jatkuu.

Vietän viimeistä päivääni Ateenassa. Kierrän sanomassa hyvästejä, tartun heitä lujasti hartioista, kättelen kaksin käsin, kehotan pitämään huolta itsestään ja toisistaan. He katsovat apein silmin ja kysyvät milloin tulen takaisin, he kysyvät saavatko halata minua ja halatessaan he kuiskaavat I miss you, hiljaa ja lempeästi.

Luuletko, että vielä joku päivä sekoan täysin, hän kysyy ja nostaa katseensa lautaseltaan. Hän ei ole syönyt lähes kahteen päivään, ei siksi etteikö hänen kotonaan olisi ruokaa vaan siksi että ei maistu. Nyt olen kasannut hänen lautasensa kukkuroilleen riisiä ja peittänyt keon itsetehdyillä falafeleilla.

Olemme juuri saapuneet hänen ensimmäiseltä vierailultaan psykologilla. Sinne lähteminen vaati yli kuukauden mittaisen keskustelun siitä, onko psykologeilla mitään arvoa. Kuukauden aikana hänen kuntonsa on romahtanut, hän on laihtunut olemattomiin, hänen puheensa tummenneet ja yöunensa kadonneet.

Keskustelu päättyi viimein edellisyönä kello 5 siihen että hän itki, syytteli piittaamattomuudesta, hyvästeli kuin viimeistä kertaa ja paiskasi puhelimensa dramaattisesti maahan kotitaloni edessä. Hän oli viestittänyt läpi yön että hänen on saatava tavata ja puhua, ja minä yritin ylläpitää rajaa kohtuudesta työajoissa ja siitä minkä verran jaksan kuunnella toisen kohtuuttomuutta.

Puren hammasta, niin kuin hänen kanssaan monta kertaa ennenkin. Juttele sinä vaan, minä rauhallisesti kuuntelen vaikka se sattuu minuakin. Hän puhuu elämän merkityksettömyydestä niin usein etten voi laskea häntä yksin ennen kuin hän rauhoittuu, vaikka mieleni tekisi kääntyä ympäri ja sulkea ovi perässäni.

Seuraavana päivänä haen hänet kotoaan psykologin tapaamiseen. Hän on hiljainen ja kysyy, olenko vihainen. En ole, sanon, ja huomaan ajattelevani että en vihainen mutta vain hirveän väsynyt pitämään häntä elossa. Hän sanoo vihdoin ymmärtäneensä että hän tarvitsee ammattilaisen apua. Että aamulla muistellessaan käyttäytymistään öisellä kadulla hän ei voinut uskoa että se ihminen oli ollut hän itse. Ensimmäistä kertaa hän puhuu psykologin tapaamisesta suopeasti astellessamme sinne keskipäivän auringossa.

Hän katsoo minua edelleen riisilautasensa yli. En usko että sekoat, sanon. Mutta syöhän, tarvitset ruokaa. Hän katselee vaiteliain ja arvostavin silmin ja syö suurin lusikallisin. Joka kerta jakaessaan aterian kanssani hän on uusi ihminen, niinä hetkinä nöyrä, rauhallinen ja kiitollinen.

Moni syvissä vesissä kahlannut toveri on viime aikoina kääntänyt suuntansa kohti parempaa.

Kolmekymppinen syyrialainen puhui vielä hiljattain yksinäisyydestään, siitä kuinka kukaan ei välitä hänestä ihmisenä, kuinka hän on varmasti tyhmä ruma lihava kamala. Hän näyttää videon harmaaseen kietoutuneesta reppanasta joka pää painuksissa, selkä kumarassa, odottaa ikkunan äärellä puhelin kädessä, että joku välittäisi, tulisi kylään, soittaisi. Katso tämä video, juuri tältä minusta tuntuu, hän sanoo hiljaa ja katsoo maahan.

Hänenkaltaisten tapausten äärellä pohdin jatkuvasti kuinka paljon voin ravistella heitä ottamaan itse enemmän vastuuta onnellisuudestaan, tarkastelemaan oman mielensä polkuja uudesta perspektiivistä, lopettamaan muihin ihmisiin nojaamisen ja pelkästään muiden kautta oman rauhansa löytämisen. Ja kuinka paljon on vain kuunneltava ja annettava myötätuntoa, enhän voi ikinä tietää millaista on kantaa sellaista traumaa ja murheellista historiaa kuin he kantavat. Jos ravistelen liikaa, pelkään heidän särkyvän, sulkeutuvan takaisin kuoreensa jonka vihdoin olen saanut auki.

Kaiken yksinäisyytensä takana hän vaikuttaa vahvalta ja hänen luottamuksensa minuun kestävältä. Päätän ravistella, lempeästi mutta tomerasti.

…

Olen hirveän väsynyt, lukee tutun yksinhuoltajaisän viestissä. Tunnen hänen kämppäkaverinsa hyvin, mutta hänen kanssaan en ole koskaan puhunut paljon. Enkä ole koskaan antanut hänelle numeroani. Olen hirveän väsynyt, en jaksa mutta lapseni takia minun täytyy. Mennään kävelylle ja syömään jäätelöä, sinä minä ja poika, vastaan.

Kun seuraavan kerran näen heidät, isän verestävät silmät katsovat minua ja yrittävät esittää pirteitä. Hän näyttää huonommalta kuin koskaan aikaisemmin.

Lapsi on iloinen ja ujo. Joka kerta minut nähdessään hän piiloutuu laatikon taakse tai käsiensä suojelevaan huomaan ja tarkastelee minua uteliaasti hymyillen. Ta’al hoon, teen tuttavuutta arabiaksi. Tule tänne, taputan lattiapaikkaa vieressäni. Kolmevuotiaan hymy ratkeaa korvasta korvaan ja hän kömpii aurinkoisena viereeni.

Isä ja lapsi ovat yrittäneet väärennetyllä passilla lentää muualle Eurooppaan jo parikymmentä kertaa. Kreikassa ei ole töitä, jos olisikin niin lasta on vaikea saada päiväkotiin eikä isä pääse töihin. Lapsen äiti on kuollut sodassa. Et voi ikinä tietää miltä se tuntuu, isä sanoo surkeana.

…

Kun seuraavan kerran tapaan kolmekymppisen yksinäisen, hän on pirteämpi, valoisampi, hänen kasvojensa murhe on hälvennyt. Hän halaa lujasti, pitää kiinni hartioistani ja katsoo silmiin hymyillen. Musta tuntuu kuin mä näkisin saman maailman uusin silmin, hän sanoo uteliaan innoissaan. Kiitos tuhannesti. Hän puhuu asioista jotka kiinnostavat häntä, kertoo ystävistään ja asioista joita he ovat tehneet yhdessä. Ystävät ovat vanhoja mutta hän tuntuu näkevän heidät nyt uudelleen.

Yksinhuoltajaisä ja kolmevuotias ovat muille hiiskumatta lähteneet jälleen yrittämään onneaan lentokentälle, ohittaneet turvatarkastuksen ja istuvat nyt lentokoneessa Saksaan. Onnea, lähetän isälle viestin huutomerkein, ja terveisiä pojalle! Myöhemmin isä vastaa, että kaikki on niin, niin hyvin.

Kansainvälisenä pakolaispäivänä istun Akropolin viereisellä kukkulalla syyrialaistoverin kanssa juomassa mehua. Pakolaisten kanssa joudun aina taistelemaan siitä kuka maksaa kahvit ja falafelit: he eivät anna minun maksaa, siksi koska olen nainen ja siksi koska “autat jo tarpeeksi”, enkä minä anna heidän maksaa koska tiedän että heidän asemassaan, työnsä ja kotinsa menettäneenä vieraassa maassa tulevaisuuttaan odotellessa rahat ovat vähissä.

Kuitenkin tiedän että heidän pakomatkalleen karissut terve ylpeytensä ja omanarvontuntonsa rakentuu hiljalleen takaisin pienistä puroista, esimerkiksi siitä että turvapaikanhakijastatuksestaan huolimatta he saavat ja pystyvät tarjoamaan ulkomailta saapuneelle kanssaihmiselle freddo espressot kallioilla tai illallisen kodeissaan. Kukaan ei halua olla vain autettavan asemassa vaan he kaikki haluavat antaa takaisin siitä mitä heillä on.

——

Vien viikoittain jonkun tuntemani rahasta tuskailevan perheen ruokaostoksille. Ostakaa mitä haluatte, sanon kaupan ovella, enkä puutu heidän ostoksiinsa muuta kuin varmistamalla että he kehtaavat ottaa kaiken mitä tarvitsevat, sillä joka kerta he ovat hämillään ja ujoja. He yrittävät valita muutamaa perunaa kunnes heivaan valmiin kahden kilon säkin ostoskoriin ja totean että tällä pärjäätte pidempään. Onko teillä pyykinpesuainetta? Ei, okei, ota vaan iso pullo niin siitä riittää. Vaimo haluaisi herkkuja ja juusto on tosi kallista, ymmärrän heidän keskinäisestä arabiankielisestä keskustelustaan eivätkä he tiedä että ymmärrän, eivätkä he tohdi ottaa kumpaakaan.

Viimeisenä he kulkevat keksihyllyjen ohi katse tiukasti eteenpäin, kuin viestittäen että me emme sitten tarvitse ainakaan tällaista turhuutta. Mutta pysähdytän heidät keksihyllyllekin, ramadanin aikana aivan erityisesti. Tehän tykkäätte kekseistä teen kanssa? Mitkä olis hyviä?

Ruokakaupasta päästyämme en ole vielä kertaakaan saanut kantaa sipulipussia isompaa, he ovat jo tarpeeksi kiitollisia siitä että joku on vienyt heidät ostoksille. Vai että kantamaan tavaroitakin vielä laittaisimme! Mutta huomenna tulet sitten illalliselle, he pyytävät, ja illallispöytä on sen näköinen että keittössä on uurastettu useampi tunti.

Yksi toveri kysyy kerran, miksen jaa valmiita ruokasäkkejä: perunoita, öljyä, teetä, sokeria, linssejä, papuja, leipää, jogurttia. Tiedäthän mitä arabit syövät, hän sanoo, säästät aikaa ja rahaakin. Vastaan, etten tullut Ateenaan säästämään niistä kumpaakaan vaan mieluummin ruokkimaan sitä askeettisille pakolaisleireille ja EU:n byrokratian pyörteisiin tallottua omanarvontuntoa. He eivät tällä hetkellä valitse itse juuri mitään elämässään, eivät kotiaan, huone- tai kämppäkavereitaan tai edes kotimaataan, sillä he menevät minne salakuljettajalla pääsevät, minne jokin valtio heidät hyväksyy tai minne YK heidät työntää, he eivät valitse vaatteitaan vaan ottavat sitä mitä järjestöt antavat sillä vanhat vaatteet on heitetty kumiveneestä mereen tai jääneet Turkkiin, eivät valitse työtään tai opiskelupaikkaansa sillä ne molemmat ovat monille pakolaisleima otsassa vielä kaukainen unelma. Monet eivät valitse edes ruokaansa, jos he asuvat ruokituissa leireissä tai pakolaistaloissa, tai rahattomina käyvät eri järjestöjen ilmaisilla aterioilla.

Ehkä, toivon, kaupasta itse oman ruokansa valitseminen on jälleen yksi pieni puro jolla rakentaa tunnetta omasta ihmisarvosta ja antaa vastuuta arkisesta elämästään takaisin heille itselleen.

Olemme tavallisella kävelyllä pitkin Ateenan graffitinvärisiä katuja, puhumme päivittäisistä kuulumisistamme, kaupungin pakolaistilanteesta ja mielen lujuudesta. Aurinko kiiltää hänen mustassa tukassaan, arpi hänen ihollaan pilkottaa haaleampana kuin reilu vuosi sitten. Silloin katselin näitä kasvoja joka viikko. Hänen silmäripsensä ovat vieläkin pitkät ja kaareutuvat.

Ja siinä yhdellä hiljaisemmalla kadulla, ohimennen, äänen värähtämättäkään, hän kertoo yrittäneensä itsemurhaa. Hätkähdän. Mitä?

Joo, hän sanoo, katsoo suoraan silmiin ja hymyilee pienesti mutta vahvasti. Ja hän kertoo tarkasti silloisen ajatuskulkunsa, nimeää lääkkeet, selittää miten asettui odottamaan viimeistä hetkeään halutessaan jättää kaiken. Kaiken hän kertoo huolettomasti ja kepeästi, kuin lukisi sanomalehteä minulle ääneen, kuin kertoisi jonkun toisen ihmisen tarinaa mutta kaikkine yksityiskohtineen. Ja hän kertoo kuinka ystävä tuli paikalle, huomasi hänen sekavuutensa, soitti empimättä hätäkeskukseen ja hänen elämänsä jatkui.

Ja pian hän yritti toisen kerran, eri tavalla, tavalla joka oli niin hirveä ettei hän tohdi kertoa siitä enempää. Katselen hänen siluettiaan kävellessämme ihmisten lomassa. Hän näyttää reilusti paremmalta kuin vuosi sitten, jolloin silloinkin hänellä oli vielä yli puoli vuotta alamäkeä edessään ennen aallonpohjaan osumista.

Mieleeni hiipii ajatus miltä puoli vuotta sitten Libanonissa ollessa olisi tuntunut kuulla, että nämä niin tutut kasvot eivät enää heräisi.

Nyt hän haluaa elää, herätä, tehdä ja saavuttaa. Hän puhuu energisesti tulevaisuudestaan, toiveistaan, taidoistaan. Kertoo ettei tarvitse enää toisia ihmisiä tunteakseen oman minänsä eheäksi, hän seisoo vahvasti omilla jaloillaan itsenäisenä ja päättäväisenä. Ja puhuessaan hän näyttää voimakkaalta ja kauniilta, ryhti suorassa, paita silitettynä, katse terävänä ja vieno parfyymi iholla.

Kun hän jälleen kääntyy katsomaan kohti, hänen pitkien silmäripsien varjostamat silmänsä tuikkivat rohkeammin kuin koskaan aiemmin. Uusi elämä on alkanut.

Rutistus on luja. Käsivarret ympärilläni, pois en pääse.

Nuori nainen painaa poskensa poskeani vasten ja halaa lujasti. Hellittää otettaan, vaihtaa toiselle poskelle, ja rutistaa vielä kovemmin.

Kättelen hänen pikkuveljensä, 16-vuotiaat kaksoset. Tule meidän kotiin, he sanovat. Olen juuri tavannut heidät ensimmäistä kertaa.

Nämä afgaaninuoret asuivat vielä kolme kuukautta sitten kadulla, juuri Ateenaan saapuneina, ihmetellen minne mennä. Kadulta heidät löysi brittiläinen herra, joka onnistui järjestämään heille huoneen avustusorganisaation kautta.

Mitä teille kuuluu, kyselen. Onko teillä vaatteita? Tytöllä on pelkkiä talvivaatteita, poikien vaateasiat ovat hieman paremmin. Paitsi toisella pojista ei ole kenkiä. Paljonko teillä on rahaa? Tiedän että brittiherra jätti sata euroa lähtiessään Kreikasta muutama viikko aikaisemmin, juuri hänen pyynnöstään olen tullut tapaamaan sisaruksia. Meillä on kaksikymmentä euroa jäljellä. Onko teillä ystäviä Ateenassa? Me emme tunne täältä ketään. Kaksi samassa asunnossa ollutta afgaaniperhettä lähti viime viikolla Tanskaan. Kuka teitä nyt auttaa? Brittiherra auttoi mutta hän lähti pois…

Kaikki kolme katsovat syvälle silmiini koko ajan.

Missä teidän perhe on? He ovat kaikki kuolleet ohjuksiin ja pommeihin, paitsi äiti, äiti on yksin Kabulissa. Eikö siellä ole ketään muuta äidin kanssa? Siellä oli meidän setä mutta sitten hänkin kuoli ohjukseen. Miksei äiti tullut teidän mukaan? Koska äiti ei voi kävellä. Äiti soitti meille eilen ja sanoi että nyt on taas enemmän räjähdyksiä ollut ja äiti sanoi että jos minä kuolen täällä niin te ette saa tulla takaisin Afganistaniin… Kaikkien heidän silmänsä täyttyvät kyynelistä. Mietin millaista on 16-vuotiaana kuunnella puhelimitse oman äidin sanovan sellaista, etenkin kun mitään muutakaan perhettä ei enää ole. Tiedän että äidin on sanottava se ääneen. Lasten on jatkettava matkaa, vaikka kävisi miten.

Kerron heille että olen kaupungissa kaksi kuukautta ja sen kahden kuukauden ajan he eivät ole yksin, he tuntevat nyt minut, ja minä autan heitä.