Polkuja iholla

Ateenaan paluu on kuin aalto päin kasvoja.

Valtameren pauhaava aalto, jonka takaa ei kuule mitään ja joka sulkee yksinäiseen syliinsä. Kuljen tuttuja katuja, tunnustelen nousevia muistoja, ja tiedän että myös reilu vuosi sitten Ateenaan palatessa ensimmäinen päivä oli kaikista vaikein. Se tuntuu sadan vuoden yksinäisyydeltä. Kaverit ovat poissa, vain kaupungin kuori on jäljellä.

Tiedän sen tasan yhden paikan Ateenasta jossa on todennäköisintä törmätä tuttuihin. Ja siellä ateenalaisen anarkismin sydämessä, puiston laidalla istun cafe frappeni kanssa kun ensimmäinen tuttu kasvo kävelee ohi. En muista hänen nimeään mutta hänen hymynsä muistan. Iranilainen sydämellinen hymy. Hän vilkaisee minua niin kuin merkityksettömiä kanssaeläjiä vilkaistaan, ja kulkee ohi.

Avaan jälleen kaikki Kreikan pakolaistyön informaatiokanavat sosiaalisesta mediasta. Ihmisten hätää, pahentuvaa tilannetta, tiukentuvia määräyksiä, saarille saapuu taas enemmän veneitä. Syystäkin suljin tämän kaiken taakseni kun lähdin viimeksi kaupungista. Informaatio tulvii hyökyaaltona tajuntaani, sitä täytyy niellä pieniä määriä kerrallaan ottaakseni sen kaiken hukkumatta vastaan.

Puolen tunnin kuluttua iranilainen toveri palaa takaisin, varovaisesti suuntaani astellen, hieman pää kumarassa kuin häiriötä pahoitellen. Excuse me, hän aloittaa varovasti, ja katseeni kohdatessaan hän jo tietää ettei tässä anteeksi pyydellä vaan paiskataan kättä ja istutaan seuraava tunti vaihtamassa kuulumisia. Hän on yhtä sydämellinen kuin aina ennenkin, kaiken kokemansa keskellä mieli edelleen nöyrää rautaa.

Kun hän viimein lähtee luotani, valtameriaalto vetäytyy pois ja jättää minut suloiseen Kreikan aurinkoon, merisuolan huulille.

Hissuksiin tovereita ympäriltä kaikkoaa, aktiivinen oppilas ei ilmesty enää englannin tunneille, pakolaistalossa tutun huoneen oven avaakin tuntematon toveri.

Toverit etsivät keinonsa päästä elämässään eteenpäin. Moni yrittää lentäen väärennetyillä passeilla, ja moni onnistuukin.

Joku lähtee maitse ylittämään rajoja. Heitä kohdatessani muistuu mieleeni Serbian rajan tilanne, ja tuntuu toverin puolesta pahalta. Mä tiedän mihin oloihin sä olet menossa, ja se on hirveää.

Tänään tuttu toveri, viisas mieli mutta masennuksen partaalla, kertoo lähtevänsä takaisin kotimaahansa järjestön avustamana loppukuusta. Miltä se susta tuntuu, kysyn. Hän on hiljaa, huokaisee sitten että ainakin näkee jälleen perheensä. Silmät paljastavat suunnattoman pettymyksen ja surun.

Munkin on aika kadota. Englannin tunnin lopuksi kerron tämän olleen viimeinen oppitunti minun osaltani. Kiitän kaikkia, toivotan sydämestäni onnea ja jaksamista.

Takana on 4,5 intensiivistä kuukautta pakolaiskohtaloita, ja omat energiarajat alkaa olla vastassa. Lennän kohta Nepaliin huilaamaan, istun lentokentällä ja mietin montako toveria täällä on tällä hetkellä yrittämässä lentää omaan ihmisarvoiseen elämäänsä.

Kierrän viisi päivää Keski-Kreikkaa huilaamassa, reissuun otan mukaan yhden syyrialaistoverin. Hän on odottanut vuoden kohtaloaan Kreikassa, ja odottaa edelleen. Hän pelkää tulevansa lähetetyksi Turkkiin, jossa hän vietti 7 kuukautta tehden 12-tuntista työpäivää rengastehtaassa jotta hänellä olisi varaa tulla Kreikkaan. Tule mukaan Kreikan-turneelle, sanon. Saat ajatuksesi pois jatkuvasta odottamisesta.

Käymme tippukiviluolassa Tzumerkan kansallispuistossa, se on hänen ensimmäinen kertansa ikinä luolassa. Yövymme eristäytyneessä pikkukylässä, näin talviaikaan siellä asuu vain 20 ihmistä, ja aamulla vaellamme solan läpi ja vuoren taakse vielä autiompaan lähikylään. Hän vaeltaa ensimmäistä kertaa elämässään. Käymme ikivanhassa linnassa, se on hänen ensimmäinen linnansa. Ajamme kippurateitä vuoristossa ja hän pelkää kuollakseen putoamista, mutta samaan aikaan haltioissaan kuvaa maisemaa videolle.

Hän kertoo Ateenassa tyypillisesti nukahtavansa kolmen-neljän aikaan yöllä, koska ei saa nukutuksi, mutta reissussa hän nukkuu tyytyväisenä jo kymmenen jälkeen. Hän haluaa nukkua valot päällä, pikkulamppu jossain nurkassa riittää, ja mietin onko se peruja Syyrian sodasta. Ehkä kotona oli turvallisemman tuntuista nukkua pommituksen melskeessä, kun ympärillä ei ollut aivan pilkkopimeää.

Tien päällä pohdimme moneen kertaan erilaisia elämiämme. Tarkistamme netistä moneenko maahan passeillamme voi viisumitta matkustaa (minulla 156 ja hänellä 29, mikäli hänen passinsa ei olisi merenpohjassa). Hän kertoo ettei ole ikinä ennen elämässään matkustanut muuta kuin Syyriassa työn vuoksi ja sitten sotaa pakoon.

Mikä se sana on, kun ihminen on meressä ja kuolee, kysyy oppilas englannintunnin lopussa. Drown, sanon. He drowned. I feel like I’m drowning, hän jatkaa. I feel like I have a piece of wood in the sea to keep me alive. What should I do?

Tiedätkö, hän jatkaa. Tiedätkö, kun ihminen loukkaa itsensä, ensiksi ei satu paljoa eikä kipua huomaa, mutta myöhemmin kipu on paljon suurempi. Mä pelkään että niin tapahtuu mulle.

Oppilas kuvaa edessäni erinomaisesti PTSD:n (post traumatic stress disorder) ja pelkonsa joutuvansa sen uhriksi. Hän on nuori sälli, koko aikuiselämänsä elänyt sodan keskellä. Fiksu mieli, utelias oppimaan kaiken, reipas ja aktiivinen. Mutta sinä hetkenä hän katsoo suoraan silmiini, katseessaan arkuus ja haavoittuvaisuus, ja kertoo pelkäävänsä että joskus myöhemmin hänen mielensä hajoaa.

Tiedän että PTSD uhkaa heitä kaikkia. Kuusi vuotta sodassa elämistä, pommitusten keskellä nukkumaan menemistä, perheensä puolesta pelkäämistä, raunioista kuolleiden vetämistä… siinäkin olisi jo tarpeeksi aihetta traumaperäiseen stressiin. Kumiveneellä meren yli saapuminen, pakolaisleirien surkeat olot, epätietoisuus missä, milloin ja miten oma elämä jatkuu, läheisistään erossa oleminen ja heidän puolestaan pelkääminen, toimettomuus ja syyllisyys ettei auta heitä jotka ovat vielä Syyriassa – siinä olisi aihetta jo toiseen PTSD:hen.

Jossain vaiheessa sun mielesi käsittelee muistot jotka sulla on Syyriasta ja Kreikasta, sanon. Joillekin se on helpompaa, joillekin vaikeampaa, mutta sinä hetkenä sinä olet turvassa Euroopassa, ja sinä saat apua.

Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä kun painoin kodin oven kiinni ja suuntasin Lesboksen saarelle, rinkka uutena kotina. Ihmeellisintä vuodessa on se, että kaikki kokemani on tosiaan tapahtunut vain yhden vuoden aikana, aavikon beduiinielämästä Egeanmeren kuolonuhreihin, EU:n ulkopolitiikasta Jordanian mellakoissa palavaan pikkukaupunkiin, Lapin rauhasta ja hiljaisuudesta Serbian rajan raadollisuuteen.

Muistot Serbiasta palaavat välähdyksinä mieleen, kun katselen elinolosuhteita Patrasin pikkukaupungin hylätyssä tehtaassa. Täällä ja lähistön toisessa tehtaassa asuu yhteensä 120 toveria, luhistuvissa rakennelmissa, jotka antavat kyllä katon pään päälle, mutta seiniä ei juuri ole. Astelen pitkin pihamaata, asukkaat tervehtivät herttaisesti. Osa tulee kättelemään, hi how are you, good?

Alueella on sentään juokseva vesi. Käytännössä se tarkoittaa yhtä seinustaa alas laskeutuvaa putkea, joka syöksee vettä maahan. Siinä pestään kädet, vaatteet, astiat, hiukset ja niin paljon ruumiista kuin siinä kaikkien keskellä avoimella pihalla kukin tohtii. Erillinen vanha vessarakennus on edelleen pystyssä, sinne kannetaan pihamaan vesiputkelta ampäreillä huuhteluvesi. Sähköä en edes osaa kaivata, mitäpä sillä tekisi. Valon saa taivaalta, ruokaa kokataan kaasulla.

Asukkaat vaikuttavat sydämellisiltä, kiitollisilta ja avuliailta, mutta samalla elottomilta. Enkä ihmettele miksi, seisoessani siinä rankkasateessa katoksen alla, katselemassa pilkkopimeässä illassa ruokajakelua pikkulampun valossa. Kaksi vapaaehtoista ovat asukkaiden avustuksella kokanneet tänään valtavat kattilat riisiä ja papumuhennosta. Toverit hakevat annoksensa, istuutuvat kyykkyasentoon sivummalle ja syövät viimeistä pisaraa myöten. Sade ropisee maahan, kaikki ovat läpimärkiä ja mietin miltä tuntuisi tänä iltana mennä nukkumaan tuohon katoksen alle, viltin alle, roskien keskelle. Miltä tuntuisi päivästä toiseen herätä syömään kaksi paahtoleipää aamupalaksi, viettää päivä kaupungin satamassa yrittäen tarrautua Italian-lauttaan suuntaavan rekan pohjaan ja toivoa pääsevänsä huomaamattomana kahden tarkastuspisteen läpi. Miltä tuntuisi päivä toisensa jälkeen epäonnistua, palata takaisin tehtaaseen, hakea iltaruoka, värjötellä nuotion ääressä kunnes keho on tarpeeksi lämmin ja mieli tarpeeksi väsynyt käpertyäkseni vilttini alle. Miltä tuntuisi odottaa nukahtamista kylmässä, likaisena ja samoissa rikkinäisissä vaatteissa, pohtien onko huominen taas samanlainen.

Kuulen 23-vuotiaasta toverista, joka 19-vuotiaana kieltäytyi liittymästä armeijaan ja joutui vankilaan, 20-vuotiaana joutui armeijaan kuitenkin, ja nyt 23-vuotiaana on kokemastaan pahasti traumatisoitunut. Hiljainen tyyppi, joka tutustuessaan syvemmin toiseen ihmiseen alkaa näyttää kuvia ja videoita ihmisten tappamisesta ja muista sodan julmuuksista. Hän nauraa videoilleen, kun ei mieli jaksa jatkuvasti itkeäkään. Olen nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin, kuin he etsisivät sitä että joku kertoo heille, uudestaan ja uudestaan, ettei tämä ole normaalia, se mitä näytät minulle on kauheaa ja sinä olet kokenut hirveitä, epänormaaleja asioita. Ja että minä ymmärrän, että sen täytyy tuntua todella, todella pahalta.

Hän tarvitsee kipeästi apua, traumaterapiaa, eikä hän ole ainoa. Mutta avun sijaan he elävät hylätyssä tehtaassa jossa elämän perustarpeidenkin täyttyminen on työn alla.

Aamulenkillä juoksen Akropoliksen ohi ja hämmästyn, että ainiin, mähän olen Ateenassa. Tajuan että jotenkin en ole muistanut sitä pitkään aikaan. Huomaan pikkuhiljaa unohtaneeni nauttia kaupungista, unohtaneeni kävellä rauhassa puistoissa ja tutkia uusia alueita, unohtaneeni nauttia kreikkalaisesta kahvista auringonpaisteessa.

Nyt kahden Ateenassa vietetyn kuukauden jälkeen osaan vain neljä sanaa enemmän kreikkaa kuin viime toukokuussa kaupungista lähtiessä. Eli osaan yhdeksän sanaa. Sen sijaan puhun, kirjoitan ja luen arabiaa, vielä hitaasti mutta sitäkin tomerammin. Lonkat ovat mukavasti auenneet jatkuvasta lattialla haaraistunnassa istumisesta ja syön useammin arabialaista kuin kreikkalaista ruokaa.

Joka päivä mieli on tovereissa, oppitunneissa, salakuljettajissa, pakolaistalojen oloissa, kuka tarvitsee eniten apua ja miten ihmeessä näitä arabeja voi ylipäätään auttaa kun he eivät millään tahtoisi ottaa vastaan apua vaan sen sijaan jakaa kaiken siitä vähästä mitä heillä on.

Ja niinpä unohdan olevani Kreikassa. Herättelevän aamulenkkini jälkeen palauttelin itseni taas tähän maailmaan, siirsin osan englannintunneistani muille opettajille, järjestin aikaa lepäämiselle ja oman mieleni tuuletukselle.

Vaikka välillä tuntuu että eihän englannin opettaminen ole ”juuri mitään”. Mutta tässä ympäristössä sekin kuluttaa. Kun tänään oppitunnilla puhumme ystävänpäivästä, ja oppilaalle nousee kyyneleet silmiin. Kun viime viikolla tunnin lopuksi toveri kertoo yrittävänsä viikonloppuna lentää Keski-Eurooppaan, ja tällä viikolla näen pettyneen oppilaan jälleen tunnilla. Mitä tapahtui, kysyn. Päädyin lentokentän vankilaan, hän sanoo.

Kiitos Hesarille Serbian tilanteen jakamisesta. Jutussa mainitaan surullisen tuttu tiilitehdas, kuvissa näkyy tutut tukalat olot.
http://www.hs.fi/paivanlehti/08022017/art-2000005078861.html

Seuraan edelleen Subotican ja entisen tiimini tapahtumia siellä. Alla yksi viime aikaisista keisseistä, joiden jälkiselvittelyssä ja hoitamisessa tiimi on auttanut. Vastaavia meillä oli siellä vastassa yhtenään. Kuin karmivat asumisolot, taudit, kylmyys ja nälkä ei olisi jo tarpeeksi.

Victim: male, born in Pakistan, age 30

On Friday the 13th of January I crossed he Hungarian border near the
Horgos crossing. There were 55 of us in the group at the beginning and
we all crossed over onto the Hungarian side. Then we separated and 12
of us, including myself, got caught by the Hungarian police about 2
kilometers from the border fence. Four policemen approached us in a
marked police car, they had two dogs with them. First thing they did
was to spray our eyes with tear gas so we couldn’t see clearly. I
tried so hard to open my eyes and remember their faces or numbers on
their uniforms but the tear gas made it impossible. I can only say
that they were young men, age 20-22 and that their uniforms were blue.
They asked about our nationality and started shouting “No Hungary for
you!”, calling us terrorists, Taliban, etc.

Meanwhile two other police cars came with 8 men and 4 dogs. I remember
one of them was an older, fat man. They had us all sit in a puddle,
knee deep. One of us, a 13 year old boy couldn’t stop crying because
of the tear gas so they moved him from the front to the back of the
line, so he was sitting next to me. He kept crying and they were
laughing at him and hitting him with police batons saying “Shut up!
Shut up!”. He was the youngest of us but there were three other minors
in the group.

The policemen ordered us to put our hands up and open our jackets so
they could hit us on ribs and stomachs. Some of them were using
plastic batons while the rest was armed with metal ones. Afterwards
they searched us, one man at the time, while the rest of us remained
sitting in water. They had each of us stand up so they could remove
our warm clothing, jackets, gloves, hats, trousers (if someone was
wearing more than one pair). They destroyed the dinars they found on
us and put our euros in their pockets. They smashed our phones on the
ground.

During the search we had to hold our hands up in the air in the
strong, cold wind. After the search was done they still had us sitting
in the puddle, but this time ordered us to put our hands on the next
person’s shoulders and started hitting us on our ribs with police
batons. One of the policeman stood on shoulders and started laughing
and jumping on him. Then they told us to stand up but keep the line
and released the dogs on us from the right side. When some of us tried
to move to run away from the dogs they were beaten again and forced
back to the “line” They kept laughing and shouting “keep the line,
keep the line!”.

Then they called the dogs off but told us to remain in line. They went
behind us so we couldn’t see them and started tapping us on the
shoulders. Anytime one of us turned around to look at them, the
policeman would say “hello” and spray tear gas in our eyes again. They
didn’t let us clean our faces, saying that they should stay that way.
Afterwards they took us to the police van, hitting our calves with
batons when we were walking. They didn’t let us enter the part of the
van meant for transporting people, instead they crammed us in the
luggage space, hitting and pushing us in order to do so, as there was
not enough space for 12 people there.

They took our backpacks out, threw away all the water and food they
found. Hard fruits such as apples and oranges were thrown in our
faces. Then we were transported to the gate. There was not enough
space to sit so we had to stand all the way. Another Hungarian
policemen came with keys to open the gate but then the older military
man (different uniform) approached us telling the rest to wait. He
took out his can of gas and sprayed our faces again. Then the
policemen took pictures of us ordering us to open our eyes. As we
couldn’t do so because of the tear gas, they started hitting us again,
forcing us to look into the camera. When we still couldnt ope our eyes
, we ere made to use our fingers to hold open ur eyelids. Then they
brought us to the fence, and said “This is your language, read!”.
There was a sign on the border fence which we were forced to read
aloud, saying that we didn’t experience any physical or verbal abuse
from Hungarian authorities. They recorded each of us reading. At the
time we were saying that we hadn’t experienced any abuse the dogs were
released on us again, just circling around our legs, below the point
where the camera could see them. Then they let us through the fence
and ordered us to go back to Serbia. There was no Serbian police on
the other side.

The whole thing lasted around 2 hours, as we got caught at 7pm and
reached the gas station in Horgos at 9:30.

Millainen Suomi on, he kysyvät. Siellä on tosi kylmä eikö niin?

Monet syyrialaiset rakastavat Kreikkaa, se muistuttaa Syyriaa, he sanovat. Ihmiset ovat samanlaisia, rentoja ja avoimia, sää on samankaltainen, ja he näyttävätkin samalta. Mutta täällä ei ole töitä.

Onko Suomessa töitä?

Ihmiset siellä ovat vanhoja, mä luin internetistä, sanoo joku.
Joo, ikärakenne on nyt sellainen että meillä on paljon vanhoja ihmisiä.

Onko siellä kuusi kuukautta pimeää?
Mitä Nokialle tapahtui? Ennen kaikilla Syyriassa oli Nokia.

Millainen Suomen taloustilanne on? Onko teillä paljon pakolaisia?
Suomi ei ole tottunut pakolaisiin, sanon. Paljon turvapaikanhakijoita käännytetään pois. Meille tulee paljon irakilaisia ja jonkun verran afgaaneja ja heitä lähetetään takaisin.

Onko kaikki suomalaiset niin kuin sinä?

Välillä mä nään sun kasvoilla stressiä, sanoo joku.
Sä suhtaudut elämään tosissasi mutta sulla on tulivuori täällä, sanoo joku ja koskettaa mun rintaa sydämen kohdalta.

Mä taidankin mennä Suomeen enkä Saksaan.

Keväällä Lesboksella kuulin lukuisia kertomuksia siitä miten salakuljettajat käyttivät hyväkseen ihmisten hengenhätää ja syöttivät heille hullujakin valheita. Ja he uskoivat, sillä heidän tilassaan oli vaikea enää olla rationaalinen. Fight or flight, aivot menevät hätätilaan ja ihminen kadottaa kykynsä olla looginen. Minä uskoin kun salakuljettaja minulle sitä vakuutti.

Siksi suhtaudun kriittisesti kaikenlaisten aatteiden julistamiseen tovereillemme. Koska haavoittuvaisessa ja epävakaassa asemassa heillä ei ole normaaleja valmiuksia laittaa asioita mittakaavaan ja punnita mikä on mielipide, mikä fakta.

Baarissa anarkisti puhisee kuinka vallatuissa pakolaistaloissa pitäisi opettaa anarkismista. Ei pitäisi, sanon. He asuvat anarkistitaloissa, anarkistien kaupunginosassa. Heille pitäisi kertoa, että koko Eurooppa ei ole tällainen eikä tämä ole normaali ympäristö. Että Euroopassa ei normaalisti vallata sattumanvaraista rakennusta asunnokseen, kytkeydytä omin avuin sähkö- ja vesiverkkoon ja tehdä nuotioita kaduille. Että normaalisti järjestystä alueilla ylläpitää poliisi, ei alueen oma mafia, koska poliisi ei rohkene jalallaan alueelle kuin erityistapauksissa. Että tupakkaa ostetaan tavallisesta kioskista eikä sen tietyn viemärikannen alta, jossa on mafian tupakkavarasto.

Kun kristityt kertovat puhuvansa kristinuskosta jakaessaan ruokaa kaduilla nukkuville, olen heidän puolellaan kodittomien auttamisessa ja heidän ihmisyytensä näkemisessä mutta en uskonnon levittämisessä. Että ruoka-apu ei tulisi kristinuskon kylkiäisenä, kuuntele sinä minun uskonnostani niin saat tämän sämpylän. Että valkoinen kristitty ei saapuisi pelastajana hänen luokseen joka ehkä parhaillaan punnitsee suhdettaan omaan uskontoonsa, kysyen jumalaltaan, miksi hänelle on käynyt näin. Että ihminen saapuisi auttajana ihmiselle, eikä uskonto uskonnolle.

Ole sinä patjallasi muslimi, kristitty, hindu, ateisti, mikä hyvänsä, minä kunnioitan sinua sellaisena enkä välitä mikä sinä olet. Kuuntele eri aatteiden ja uskontojen pelastustarinoita sitten kun sinä olet mieleltäsi vahva tai sitten kun sinä sitä itse pyydät.