Ateenaan paluu on kuin aalto päin kasvoja.
Valtameren pauhaava aalto, jonka takaa ei kuule mitään ja joka sulkee yksinäiseen syliinsä. Kuljen tuttuja katuja, tunnustelen nousevia muistoja, ja tiedän että myös reilu vuosi sitten Ateenaan palatessa ensimmäinen päivä oli kaikista vaikein. Se tuntuu sadan vuoden yksinäisyydeltä. Kaverit ovat poissa, vain kaupungin kuori on jäljellä.
Tiedän sen tasan yhden paikan Ateenasta jossa on todennäköisintä törmätä tuttuihin. Ja siellä ateenalaisen anarkismin sydämessä, puiston laidalla istun cafe frappeni kanssa kun ensimmäinen tuttu kasvo kävelee ohi. En muista hänen nimeään mutta hänen hymynsä muistan. Iranilainen sydämellinen hymy. Hän vilkaisee minua niin kuin merkityksettömiä kanssaeläjiä vilkaistaan, ja kulkee ohi.
Avaan jälleen kaikki Kreikan pakolaistyön informaatiokanavat sosiaalisesta mediasta. Ihmisten hätää, pahentuvaa tilannetta, tiukentuvia määräyksiä, saarille saapuu taas enemmän veneitä. Syystäkin suljin tämän kaiken taakseni kun lähdin viimeksi kaupungista. Informaatio tulvii hyökyaaltona tajuntaani, sitä täytyy niellä pieniä määriä kerrallaan ottaakseni sen kaiken hukkumatta vastaan.
Puolen tunnin kuluttua iranilainen toveri palaa takaisin, varovaisesti suuntaani astellen, hieman pää kumarassa kuin häiriötä pahoitellen. Excuse me, hän aloittaa varovasti, ja katseeni kohdatessaan hän jo tietää ettei tässä anteeksi pyydellä vaan paiskataan kättä ja istutaan seuraava tunti vaihtamassa kuulumisia. Hän on yhtä sydämellinen kuin aina ennenkin, kaiken kokemansa keskellä mieli edelleen nöyrää rautaa.
Kun hän viimein lähtee luotani, valtameriaalto vetäytyy pois ja jättää minut suloiseen Kreikan aurinkoon, merisuolan huulille.