Metsänvihreän talon toisessa kerroksessa on vain yksi huone. Sen ikkunasta näkyy Himalaja ja Kanchenjunga, maailman kolmanneksi korkein vuori. Sen lautaseinien läpi kuuluu sirkkojen siritys, sateen ropina, kukkojen herääminen.
Pieni Tingvongin kylä kuuluu Sikkimin alkuperäisasukkaiden, lepchojen, varjeltuun kehtoon. Tänne päästäkseen auto laskeutuu vuorenrinnettä jyrkästi alas poliisin tarkastuspisteelle. Kenelläkään ei-lepchalla ei ole tänne asiaa ilman erikseen anottua lupaa, ei edes niillä 90 %:lla sikkimiläisistä, jotka kuuluvat eri heimoon. Lupani on kunnossa ja ylitämme rautasillalla suuren joen – tervetuloa lepchojen maalle, he sanovat. Pian tie muuttuu pelkäksi syväksi mudaksi.
Ajamme kuivaa joenpohjaa, neljä-viisi kuukautta kestävän monsuunin aikaan autolla ei pääse tämän pidemmälle. Silloin pitkä heiveröinen bambusilta kantaa jalankulkijat eteenpäin. Kohoamme jälleen pilviin, läpi usvan, ylös korkeammalle. Apinakansaksi heitä leikkisästi kutsuvat muut heimot, sillä lepchat tunnetaan rauhaarakastavina ja sopuisina sieluina, jotka aikojen saatossa väistyivät aina ylemmäs vuorille naapurimaista tulleiden maahanmuuttajien tieltä. Ja niin alkuperäiskansaa on enää 10 % sikkimiläisistä.
He tuntevat luonnon kuin omat taskunsa, ja alunperin he ovatkin olleet puhtaasti luonnonpalvojia (nyk. myös tiibetinbuddhalaisia). Lääkeyrtit, ruokakasvit, haukkojenkarkoittajat, bambunkäsittely koreista hattuihin ja astioista veitsituppiin. He viljelevät maansa, käyvät ristiin naapureiden viljelyksillä hakemassa mitä tarvitsevat, omassa yhteisössä ei tarvitse naapurilta lupia kysellä. Näin huhtikuussa, kylvöaikaan, pelloilta saa vielä heikosti ruokaa, joten aamulla he etsivät metsästä nokkosia ja saniaisia, jamssia ja muitakin juuria. Vuorilammesta pyydetään kalaa, käsinkin saa napattua jos ei tullut parempia vehkeitä mukaan. Sadonkorjuun aikaan apinat tulevat lähelle havittelemaan osuuttaan, ja silloin kylässä syödään myös apinaa. Seuraavalla metsäreissulla he hakevat korillisen polttopuita, sillä kylminä päivinä tulta pidetään talossa yllä melkein aamusta iltaan. Aina on oltava vähintään lämmintä vettä juotavaksi.
Hieman hoiperrellen palaan iltamyöhällä taloon kyläläisten isoäidin – täällä monet ovat naineet ristiin ja isiä (isäpuolia) ja äitejä (äitipuolia) on kaikilla useampia – kuolinpäivän seremonioista. Kylän herrat ovat tehneet parhaansa, että olen varmasti maistanut jokaista kyläläisten tekemää alkoholijuomaa fermentoidusta tattarihörpystä viskiin. Yhteistä kieltä on ollut vähän, mutta yhteistä kaikille lepchoille tuntuu olevan lämpöinen hymy ja vyötäröllä narussa roikkuva jämerä veitsi.
Lepchojen uskomuksen mukaan pimeällä taloon palaavan on pysyttävä tovi ulkona, mikäli talossa on pieni lapsi. Pihalla odotellessani saan käteeni punaisena kytevän puunoksan, keittiöstä suoraan perunakattilan alta tuotu. Taputtele tähän sormillasi, he sanovat, ja osoittavat sitä kaikista kuumimpana hehkuvaa kohtaa. Tuli karkoittaa kuolintalosta mukaan tarttuneet pahat henget.