Polkuja iholla

Metsänvihreän talon toisessa kerroksessa on vain yksi huone. Sen ikkunasta näkyy Himalaja ja Kanchenjunga, maailman kolmanneksi korkein vuori. Sen lautaseinien läpi kuuluu sirkkojen siritys, sateen ropina, kukkojen herääminen.

Pieni Tingvongin kylä kuuluu Sikkimin alkuperäisasukkaiden, lepchojen, varjeltuun kehtoon. Tänne päästäkseen auto laskeutuu vuorenrinnettä jyrkästi alas poliisin tarkastuspisteelle. Kenelläkään ei-lepchalla ei ole tänne asiaa ilman erikseen anottua lupaa, ei edes niillä 90 %:lla sikkimiläisistä, jotka kuuluvat eri heimoon. Lupani on kunnossa ja ylitämme rautasillalla suuren joen – tervetuloa lepchojen maalle, he sanovat. Pian tie muuttuu pelkäksi syväksi mudaksi.

Ajamme kuivaa joenpohjaa, neljä-viisi kuukautta kestävän monsuunin aikaan autolla ei pääse tämän pidemmälle. Silloin pitkä heiveröinen bambusilta kantaa jalankulkijat eteenpäin. Kohoamme jälleen pilviin, läpi usvan, ylös korkeammalle. Apinakansaksi heitä leikkisästi kutsuvat muut heimot, sillä lepchat tunnetaan rauhaarakastavina ja sopuisina sieluina, jotka aikojen saatossa väistyivät aina ylemmäs vuorille naapurimaista tulleiden maahanmuuttajien tieltä. Ja niin alkuperäiskansaa on enää 10 % sikkimiläisistä.

He tuntevat luonnon kuin omat taskunsa, ja alunperin he ovatkin olleet puhtaasti luonnonpalvojia (nyk. myös tiibetinbuddhalaisia). Lääkeyrtit, ruokakasvit, haukkojenkarkoittajat, bambunkäsittely koreista hattuihin ja astioista veitsituppiin. He viljelevät maansa, käyvät ristiin naapureiden viljelyksillä hakemassa mitä tarvitsevat, omassa yhteisössä ei tarvitse naapurilta lupia kysellä. Näin huhtikuussa, kylvöaikaan, pelloilta saa vielä heikosti ruokaa, joten aamulla he etsivät metsästä nokkosia ja saniaisia, jamssia ja muitakin juuria. Vuorilammesta pyydetään kalaa, käsinkin saa napattua jos ei tullut parempia vehkeitä mukaan. Sadonkorjuun aikaan apinat tulevat lähelle havittelemaan osuuttaan, ja silloin kylässä syödään myös apinaa. Seuraavalla metsäreissulla he hakevat korillisen polttopuita, sillä kylminä päivinä tulta pidetään talossa yllä melkein aamusta iltaan. Aina on oltava vähintään lämmintä vettä juotavaksi.

Hieman hoiperrellen palaan iltamyöhällä taloon kyläläisten isoäidin – täällä monet ovat naineet ristiin ja isiä (isäpuolia) ja äitejä (äitipuolia) on kaikilla useampia – kuolinpäivän seremonioista. Kylän herrat ovat tehneet parhaansa, että olen varmasti maistanut jokaista kyläläisten tekemää alkoholijuomaa fermentoidusta tattarihörpystä viskiin. Yhteistä kieltä on ollut vähän, mutta yhteistä kaikille lepchoille tuntuu olevan lämpöinen hymy ja vyötäröllä narussa roikkuva jämerä veitsi.

Lepchojen uskomuksen mukaan pimeällä taloon palaavan on pysyttävä tovi ulkona, mikäli talossa on pieni lapsi. Pihalla odotellessani saan käteeni punaisena kytevän puunoksan, keittiöstä suoraan perunakattilan alta tuotu. Taputtele tähän sormillasi, he sanovat, ja osoittavat sitä kaikista kuumimpana hehkuvaa kohtaa. Tuli karkoittaa kuolintalosta mukaan tarttuneet pahat henget.

Kaksi viikkoa kuluu pienessä Sribadamin kylässä. Maatilan perheestä tulee läheisiä, isä juottaa paikallista viinaa ja bambudrinkkejä joka ilta ja vahtii että minä ja kaksi kanadalaista syömme enemmän kuin tarvitsemme. Maatilan poika tarinoi politiikasta ja korruptiosta, kertoo visiostaan viedä Sribadam turistikartalle ikivanhoja heimoperinteitä vaalivana ja roskattomana kylänä.

Adoptioveli opettaa lehmänlypsyä ja sikkimiläisruoan valmistusta ja pohtii tulevaisuuttaan. Hän saapui maatilan perheeseen 9 vuotta sitten sillä oma perhe ei köyhyyttään voinut häntä hyvänä pitää. Mutta jonain päivänä hänen pitää palata takaisin, sillä vanhimpana poikana hän on vastuussa vanhempiensa elatuksesta. Adoptiosisko, 10-vuotias kipakka neiti, haettiin toisesta ongelmallisesta perheestä, jossa hän jo 8-vuotiaana kantoi vastuuta joka ei lapselle kuulu. Neiti katsoo silmiin ja hymyilee varovasti aina kun puhuttelen häntä, ja viikon päästä hän alkaa hiljaisesti sanoa huomenta.

Maatilan poika on rakennuttanut vanhan heimoarkkitehtuurin mukaisia mökkejä, niihin hän asuttaa satunnaiset kylään ja hänen perhemajoitukseensa saapuvat vieraat. Mökkejä katsellessaan hän huokaa, että tämä kaikki on häviämässä Sikkimistä, modernismi saapuu, heimokulttuuri katoaa. Mutta ei ihan vielä, tai ikinä, jos se hänestä on kiinni. Hänellä on vielä paljon suunnitelmia, paljon tehtävää. Hän haluaa työllistää työttömät kyläläiset turismin pariin, tuoda elinvoimaa ja onnellisuutta tänne 1500 asukkaan yhteisöön. Hän toivoo turisteja Intiasta ja ulkomailta luokseen, opettaa heille luomutuotantoa, kertoo heille Sikkimin heimoista ja tavoista ja uskomuksista.

Maatilan isän äidin kuoleman vuosipäivänä perhe ottaa minut mukaan seremonioihin. Valmistan 108 voikynttilää, he kutsuvat sitä arvokkaaksi tehtäväksi. Harjoittelen uhrilahjoina tarjottavien snacksien valmistusta, yläkerran koristellussa rukoushuoneessa munkkirivistö lausuu mantroja ja lukee pyhiä tekstejä, torvien soitto raikuu ympäri kylän. 108 valkoista lippua bambulipputangoissaan on reunustanut maatilaa hautajaisista saakka, ja tänään me lisäämme riviin viisi lippua lisää. Sidon valkoisen huivin omaan bambunrunkooni sikkimiläisenä kunnioituksen osoituksena.

Viimeisenä päivänäni maatilalla matkaamme lähikaupunkiin tapaamaan vierailevaa Sikkimin osavaltion pääministeriä. Maatilan pojan hienoista kylää edistävistä toimista olisi saatava tieto pääministerille, miettii isä. Poika itse ei halua sekoittaa valtiota projekteihinsa, haluaa vain tehdä työtään itsenäisesti, mutta taipuu isänsä tahtoon.

Pääministerin portilla valtava joukko ihmisiä tungeksii tapaamaan häntä, jakamaan huolensa ja kysymään apua. Pujahdamme komisarion perässä ihmismassan läpi, raolleen aukeavasta portista, valkoisenkiiltävän rakennuksen sivuovelle. Suhteilla oikeisiin ihmisiin ovet aukeavat. Ojennamme pääministerille kukin valkoisen liinan, hän asettaa ne kaulojemme ympärille, painaa kämmenensä yhteen rintansa edessä ja tervehtii. Ai Kanadasta ja Suomesta? Me puhumme Sikkimin luomutuotannosta, maailman ensimmäisestä täydellisestä luomuosavaltiosta. Se on hänen saavutuksiaan. Kehuessamme pääministerin saavutuksia pohdin että maatilan poikaa tässä pitäisi mieluummin kehua, mutta leikimme kuuliaisesti tämän sikkimiläisen poliittisen tanssin loppuun pääministerin ylpeydelle hymyillen ja nyökytellen.

Ei kyläläisiä kiinnosta poltella, hän sanoo, ja katselee kannabiskasveja pitkin asukkaiden viljelyspalstoja. Me annetaan marihuana lehmille jos niillä on ruuansulatusvaivoja.

Pienessä Sribadamin kylässä, Koillis-Intiassa vuoristoisessa Sikkimin osavaltiossa, maatilan poika kiipeää ketterästi laihaa puunrunkoa ylös ja katkoo sirpillä latvan oksistoa lehmälle ruoaksi. Maata viljellään hartaasti, perunaa ja maissia ja hernettä ja kardemummaa, ja satunnaista marihuanaa lehmien vatsoille. Jotkut hedelmäpuutkin menestyvät vuorten koleudessa. Ruokaa laitetaan erillisen keittiörakennuksen nurkassa, elävällä tulella pitkään kypsyttäen. Polttopuut ruoanlaittoon ja kamiinan lämmitykseen haetaan suurilla bambukoreilla metsästä, otsahihnalla selässä taakkaa kantaen. Sunnuntaina lähiluostarin munkit haastetaan krikettiotteluun.

Sikkim on julistautunut 100 % luomuosavaltioksi, kasvihuoneetkin ovat kiellettyjä, ja hiljattain estettiin myös ei-luomutuotannon tuominen osavaltioon. Pyritään omavaraisuuteen, puhtauteen, luonnonläheisyyteen, mutta se tuottaa myös lisää työtä.

Keittiörakennuksessa istuu arvokas vieras, kaukaa saapunut buddhalaismunkki. Viininpunaiseen kaapuun pukeutunut tiibetiläisvanhempien poika liittyi luostariin 6- tai 7-vuotiaana, hän ei muista. Nyt 45 vuotta myöhemmin hän kaivaa taskustaan pussillisen juurikkaan lehtiä, voitelee yhden valkoisella rasvalla, ripottelee päälle tupakantapaista piristävältämaistuvaa jauhetta ja vielä puunjuurelta maistuvia kokkareita.

Munkki ei ole ikinä käynyt kouluja, hän usein mainitsee. Mutta hänen viisautensa on suuri, sanoo yksi maatilan pojista vielä useammin. Hän on tullut rukoilemaan talon puolesta, istuu talon ylimmän kerroksen rukoushuoneessa, lähimpänä taivasta, ja lukee ääneen pyhiä kirjoja sarastavasta aamusta lähestyvään iltaan. Ympäri Aasian tunnetaan hänen kykynsä saattaa rukouskirjat loppuun yksin yhdeksässä päivässä, urakka johon perinteisesti tarvitaan kahdeksan munkkia kolmen päivän ajan.

Keittiörakennuksessa munkki saa juurikaskäärönsä valmiiksi ja työntää sen iloisena suuhunsa. Ruoansulatukselle, hän julistaa ja nauraa.

Intian köyhimmässä osavaltiossa, Biharissa, Ganges-joen varrella jooga-ashramin suljetulla kampusalueella, opetetaan perinteistä joogaa, jossa fyysiset liikkeet ovat vain pieni osa kokonaisuutta. Hiljaisuutta harjoitetaan yhteensä noin 15 tuntia vuorokaudessa eikä yhteyksiä ulkomaailmaan ole, joten oman mielen tutkiskeluun on aikaa. Vietin siellä kaksi viikkoa ja näin kirjoitin päiväkirjaani tuona aikana:

1 päivä
Suuri portti aukeaa edessäni. Kaapuihin pukeutuneet portinvartijat painavat kämmenensä yhteen rintansa edessä ja tervehtivät: hari om. Täällä on jotain, joka saa madaltamaan äänenvoimakkuuttani, pehmentämään sointiani. Energia on täällä korkealla, kuten yksi pitkäaikaisista asukkaista kuvailee. — Lepää enemmän kuin luulet että tarvitset, minulle sanotaan. Vain lepää. Miksi, mietin, ja ymmärrän että se olisi ensimmäinen harjoitukseni. Lepäämisen taito, olemisen taito. Minä ja vain minä.

3. päivä
He pukeutuvat kaapuihin, oransseihin ja keltaisiin ja vedensinisiin ja tummanpunaisiin, he ovat ajelleet hiuksensa, heidän kasvoillaan näkyy vain rajatusti tunteita. He siivoavat, syövät, istuvat ympäri kampusaluetta, kulkevat käytävillä, kaiken he tekevät melkein ilmeettöminä ellei interaktioon ole tarvetta. Mutta kun he puhuvat, he ovat läsnä ja lempeitä, hymyilevät silmiinsä saakka. — Täällä kaikki kulkevat omaa polkuaan, oman päänsä sisällä, annamme taipaleelle tilaa sulkemalla tarpeettoman ulkopuolelle.

5. päivä
Vasta 21-vuotias mutta kuinka viisas hän onkaan. Always be happy, hän sanoo. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta hän on oikealla tiellä, aina hymyilevä, iloinen, kontaktia ottava. All the problems are in your mind, hän sanoo. Change and develop your mind. — The ashram life is hard, but I decided to be happy. Ja hänen ilonsa paistaa kauas, joka ikinen hetki kun hänet näen. Hän leikkaa sipulia ja hymyilee, jonottaa ruokaa ja hymyilee, hymyilee aina vaan.

7. päivä
Kävin poikkeusluvalla ashramin ulkopuolella joogakirjakaupassa ja samalla riksa-ajelulla Ganges-joen vartta pitkin. Katselin joenvarren elämää silmät pyöreinä. Katselin auringonsäteitä puiden lehdissä ja lehmiä lillumassa joessa. Kuinka maailma onkaan ihmeellinen, ajattelin, ja ymmärsin mitä rajoitettu ashram-elämä on jo antanut: aivan tavallisen elämän ihmeellisyyden näkemisen ja arvostamisen. Voisinpa aina ajatella näin, kulkea ympäriinsä hymyillen ja vain hämmästellä elämää itse.

8. päivä
Eilen oli ensimmäinen päivä kuin olin vain kokonaisvaltaisesti iloinen täällä olooni. Suhtaudun ashramissa asumiseen kuten moneen muuhunkin haasteelliseen paikkaan: sitten olen valmis lähtemään, kun en enää jatkuvasti tahdo pois. Ja tunnen että se hetki lähestyy, tila jossa olen tottunut ashram-elämään, näen tämän hyvät puolet, opin ja arvostan oppimaani, otan kokemuksesta irti sen mikä minun matkalleni sopii. Mutta se hetki ei ole vielä.

9. päivä
Herään täsmälleen kello 4:15 joka aamu ilman herätyskelloa. Unet ovat intensiivisiä, eläviä, tarkkoja. Kömmin hyttysverkon alta, joogamatollani pimeässä huoneessa herättelen mielen ja ruumiin. Viereisen talon rytmikäs mantranlausunta helisee ympärillä. Kello 6 lähden hakemaan juomavettä lähes 10 minuutin laahustuksen päästä, matkalla ihailen auringonsäteitä, kukkia ja toukkia tonkivia lintuja. Kello 6:30 saan terästarjottimelleni aamupalaa, tänään riisiä ja vihanneksia, ja istuudun risti-istuntaan lattialle. Riisi tuntuu oikean käden sormissa kuumalta ja konkreettiselta. Työnnän hyppysellisen riisiä peukalolla suuhun ja katselen puiden lehtiä hiljaisuudessa. — Kello 7-11 on ensin siivousta ja sitten autan keittiössä, istun lattialla kuorimassa kiloittain perunoita. Joogaopiskelijoiden kanssa jutellessa aika rientää. — Kello 12 saakka on mantranlausuntaa, ääni on huumaava, nopeaa laulua sanoilla joita en ymmärrä. Päivän tuskallisin hetki. Jatkuva risti-istunta on piinaavaa keholle, harjoitusta mielelle. Kello 12 lounaskongi kumisee. Riisiä, vihanneksia ja linssikeittoa. Sen jälkeen, päivän ainoana lepohetkenä, luen kirjaa tai nukun. — Kello 14-18 on jälleen työaika. Seva, kuten he sanovat. Selfless service. Työ on tylsää ja puuduttavaa, esimerkiksi tarrojen liimaamista satojen kirjojen selkämyksiin tai tuhansien ryppyisten muovipussien suoristamista ja lajittelua koon mukaan. Loputonta työtä ilman minkäänlaista palkkiota itselle, vain hyvän tekemistä muille. Sevan tarkoituksena on tarkastella itseään, omia nousevia tunteitaan, reaktioitaan, ajatuksiaan, päästä yli ”kivasta” ja ”ei-kivasta”.  Jokainen valitsee tekeekö puuduttavasta työstä itselleen kärsimystä vai ei. Aika on hidas kuin synti. Juuri sevan kautta olen oppinut täällä eniten. Mieli on jatkuvassa itsetutkiskelussa. — Kello 18, illalliskongi. Hiljaisuus. Pimeys laskeutuu. Kello 19-20 jälleen mantranlausuntaa. Hyttyset syövät, kykenen vaivoin tahdonvoimalla istumaan jo 25 minuuttia paikallani risti-istunnassa. Jokapäiväinen urakkani, mieleni taistelu. Kello 20 laahustan huoneeseeni, kello 20:30 nukahdan.

11. päivä
Pohdin paljon valaistumisen, mielen hiljaisuuden ja mielen hallinnan suhdetta onnellisuuteen ja tunteiden kokemiseen. Mikä oikeastaan on tärkeää tässä elämässä, se että kaikissa tilanteissa mieleni on tyyni, että en suosi yhtä työtä toisen edelle, se että tuntiessani nälkää tai väsymystä pystyn hallitsemaan tunteen ja sulkemaan sen pois mielestäni – vai se että voin riemusta soikeana innostua asioista, kokea ylä- ja alamäet luihin ja ytimiin saakka ja luoda preferenssejä ja omaa tahtoa tämän maailman tarjontaan. — Ehkä ashramin asukkaat ovat aina tyyniä, mieli hallinnassa, oman sisäisen maailmansa pauloissa ja matkalla kohti valaistumista, mutta minun silmiini he ovat myös kuin haamuja, vailla tunnetta ja vivahteita.

13. päivä
Tein pitkän yoga nidran ensimmäistä kertaa (yoga nidra = ohjattu harjoitus jossa keho ja mieli rentoutetaan lähelle nukahtamisen rajaa, ulkomaailma sulkeutuu pois tietoisuudesta ja tietoisuus siirtyy tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaan ja alitajuntaa). Oivalsin jotain merkittävää. Olo on kevyt, huoleton, täysin läsnä.

15. päivä
Tule takaisin, moni ashramin asukkaista sanoo, painaa kämmenensä yhteen rintansa edessä, ja hyvästelee: hari om. Vaikka haluan lähteä, haluan jo vapaaseen ja elävään ulkomaailmaan, voin kuvitella palaavanikin. Mietin niitä tuskallisia tunteja sevaa tehdessä, silloin vannoin etten enää tule tuhlaamaan aikaani tällaiseen. Ja kuitenkin viime päivät suoritin sevani hymyssä suin, löysin iloa ja merkityksellisyyttä pienistä asioista työssä kuin työssä. — Paikallisjunassa näkyy harvoin turisteja, viereinen matkustaja kertoo. He katsovat minua kummastellen, katsokoot. Minä hädin tuskin huomaan heitä, minun katseeni on vieläkin sisään päin. Mieli on tyyni, vain tyyni. — Seuraava junayhteyteni on 6 tuntia myöhässä. Olkoot. Juna tulee kun tulee, minä teen muuta sillä aikaa, lähden paikallisperheen luokse vierailulle, lounaalle ja nukkumaan päiväunia. Kunhan en junasta myöhästy, ja vaikka myöhästyisin, aina tulee juna joskus seuraavina päivinä. Tyyni, vain tyyni.

Hari om.

Bambunrungoista rakennetuilla paareilla saapuu ruumis. Valkoiseen kankaaseen käärittynä, oransseihin koristeisiin ja röyhelöihin kauttaaltaan peitettynä. Ehkä tämänkin kuolleen viimeisenä toiveena oli että hänen sielunsa voisi jättää hänen ruumiinsa juuri täällä hindujen pyhässä kaupungissa, Varanasissa.

Valtavia puunrungonpätkiä on aseteltu lomittain, ensin nätisti yhteen suuntaan, sitten ristiin toiseen suuntaan, kerros kerrokselta. Niin on valmistunut ruumiin kokoinen peti, lähes metrin korkuinen, tukeva mutta ilmava jotta happi kulkisi puiden välissä. Ja siihen ruumis nostetaan, hänet kääritään esiin oransseista koristeistaan, kasvot avataan esiin valkoisen kankaan kätköistä. Siihen hänet nostetaan viimeiselle sijalleen puupedilleen, Ganges-joen rannalla, lähes vedenrajassa niin kuin kaikkien alimman kastin ruumiiden kuuluu.

Hänen päälleen asetellaan vielä kerros puuklopeja. Kaikkein arvokkainta puulajia, santelipuuta, ripotellaan jauheena pinnalle, pussista valutetaan sulaa voita. Se nopeuttaa ja tehostaa palamista.

Koska kuollut on mies, hänen vanhin poikansa on ajanut hiuksensa, viiksensä ja partansa, peseytynyt Ganges-joessa ja pukeutunut itsekin vain valkoiseen kankaaseen. (Naisen kuollessa nuorin poika, vaimon kuollessa aviomies.) Hän hakee kuivaa heinää ja sytyttää heinät tuleen viereisen temppelin edessä palavasta tulesta, ikuisesta tulesta jonka Shiva-jumala tuhansia vuosia sitten on sytyttänyt. Tällä tulella jokaisen tänne tulevan sielu on pääsevä ruumiistaan.

Vanhin poika sytyttää ruumiin puupedillään palamaan jalkopäästä käsin. Heinä palaa vinhasti, rutikuivat klopit nappaavat liekeistä kiinni. Kääreistä avatut kasvot alkavat pian hikoilla liekkien tunkeutuessa pidemmälle, syvemmälle. Ja niin lähiomaiset katsovat rakkaansa viimeisiä hetkiä täällä fyysisessä maailmassa. Hänen sielunsa pääsee vapauteen, jotta voisi myöhemmin syntyä uudelleen uuteen ruumiiseen.

Näissä hautajaisseremonioissa ei itketä. Tarina kertoo, että kauan, kauan sitten eräs vaimo, Shani nimeltään, toi aviomiestään poltettavaksi ja surussaan heittäytyi itsekin miehensä liekkeihin. Hän lähti tästä maailmasta miehensä rinnalla, eikä sen jälkeen naisia ole laskettu mukaan tuhkaamiseen. Koska naiset ovat tunteellisia, he selittävät. Jos joku mies itkee, hänen veljensä tukee itkevää hartioista ja osoittaa: katso, tuossa vieressä palaa toinen isä, ja tuolla toinen, kolmas, neljäs. Sinä et ole yksin sillä moni muukin on menettänyt läheisensä, sellainen on elämän kiertokulku. Ei tarvitse itkeä.

Sillä tällä paikalla toden totta palaa ruumiita useita, yhtä aikaa, kellon ympäri, veden rajassa alimmat kastit, kiviportaat erottavat seuraavien kastitasojen polttotasanteet ja aivan korkeimmalla, erillisellä aidatulla alueella korkeimmat pappiskastit. Jo palaneiden ruumiiden jäänteitä kytee siellä täällä, kaikkialla tuoksuu savu, tuhkaa lentää ilmassa. Ja kaiken sen keskellä kävelee lehmiä.

Kolmen tunnin kuluttua ruumis puukasoineen on palanut. Vanhin poika etsii tuhkan seasta luiden jäänteet, sillä pala miehen rintalastaa, naisen lantiota, jää palamatta. Luiden jäänteen viedään Gangesiin, ja sinne ne jäävät.

Gangesin pohjasta löytyy myös nuorina kuolleet lapset, sillä he ovat viattomia eivätkä tarvitse polttamisen tuottavaa puhdistusta. Heidän ruumiinsa ympärille sidotaan kivi ja heidät upotetaan pyhään veteen.

Maasta, vedestä, ilmasta, tulesta ja taivaasta sinä olet tullut ja maaksi, vedeksi, ilmaksi, tuleksi ja taivaaksi sinä palasit.

Prätkän päällä viilettää mies valkoisessa kauluspaidassa, rinta kauttaaltaan punaiseksi värjäytyneenä, torvi taukoamatta ujeltaen. Perässä kävelee vihreähiuksinen nuorukainen, paita värikäs kuin sateenkaari, kasvot keltaiseksi maalattuna. Senttiäkään ihoa ei ole säästetty värikylvyltä. Samanlaisia kirkuvan värikkäitä ihmisiä kävelee yksi toisensa perään, loputtomasti, vihreitä oransseja punaisia sinisiä kaikenkirjavia.

Tältä näyttää Holi, hindujen yksi vuoden suurimmista juhlista, New Delhin katoilta tarkkailtuna. Tänään harva kaduille tohtiva, likimain missä päin Intiaa tahansa, kykenee säästymään iloisilta ihmisiltä heittämässä värijauhetta päälleen.

Viereisellä katolla päästä varpaisiin tummanpunainen vanhempi herra astelee tarkastelemaan katolla olevan vesisäiliönsä tilannetta. Muina miehinä, niin kuin varmasti monena muunakin päivänä, mutta vain tänään juhlavärityksessä.

Kauempana kahden naapuritalon katoilla lapset heittävät vesipommeja toistensa kirjaviin niskoihin. Korkeammalla katolla voitonriemuiset kiljuvat lapset hyödyntävät selkeää painovoiman tuomaa etulyöntiasemaansa. Matalammalla katolla lapsiraukat väistävät minkä ehtivät, ja urheasti heittävät omat pomminsa vihollista kohti yläilmoihin. Pienet värikkäät kädet viuhtovat ja huitovat minkä kerkiävät.

Parin katon päässä astelee nuorimies pelkissä alushousuissa, kauhaisee vesisäiliöstä ämpärillä vettä, kauhaisee uudelleen, peseytyy, kuuraa hartaasti, jynssää ihoaan takaisin entiselleen. Seuraan ämpärisuihkua häveliäästi, mietteliäästi, näinköhän sinä otat suihkun joka päivä, tässä keskeisen Delhin kattojen yllä alushoususillasi kattojen elämää katsellen?

Rohkenen juhlakansan sekaan vilkkaalle basaarikadulle, siellä ei liiku montaakaan normaalinväristä kulkijaa. Kauttaaltaan punaisia, sinisiä, vihreitä ja violetteja ihmisiä ristiin rastiin. Näkymä on absurdi. Sekunneissa saan niskaani värijauhetta, happy Holi, he huutavat ja kättelevät. Happy Holi, lähestyy jo seuraava juhlaporukka ja koristelee uuden värin ylleni. Happy Holi happy Holi happy Holi he kaikki haluavat värjätä turistin mahdollisimman värikkääksi.