Bambunrungoista rakennetuilla paareilla saapuu ruumis. Valkoiseen kankaaseen käärittynä, oransseihin koristeisiin ja röyhelöihin kauttaaltaan peitettynä. Ehkä tämänkin kuolleen viimeisenä toiveena oli että hänen sielunsa voisi jättää hänen ruumiinsa juuri täällä hindujen pyhässä kaupungissa, Varanasissa.
Valtavia puunrungonpätkiä on aseteltu lomittain, ensin nätisti yhteen suuntaan, sitten ristiin toiseen suuntaan, kerros kerrokselta. Niin on valmistunut ruumiin kokoinen peti, lähes metrin korkuinen, tukeva mutta ilmava jotta happi kulkisi puiden välissä. Ja siihen ruumis nostetaan, hänet kääritään esiin oransseista koristeistaan, kasvot avataan esiin valkoisen kankaan kätköistä. Siihen hänet nostetaan viimeiselle sijalleen puupedilleen, Ganges-joen rannalla, lähes vedenrajassa niin kuin kaikkien alimman kastin ruumiiden kuuluu.
Hänen päälleen asetellaan vielä kerros puuklopeja. Kaikkein arvokkainta puulajia, santelipuuta, ripotellaan jauheena pinnalle, pussista valutetaan sulaa voita. Se nopeuttaa ja tehostaa palamista.
Koska kuollut on mies, hänen vanhin poikansa on ajanut hiuksensa, viiksensä ja partansa, peseytynyt Ganges-joessa ja pukeutunut itsekin vain valkoiseen kankaaseen. (Naisen kuollessa nuorin poika, vaimon kuollessa aviomies.) Hän hakee kuivaa heinää ja sytyttää heinät tuleen viereisen temppelin edessä palavasta tulesta, ikuisesta tulesta jonka Shiva-jumala tuhansia vuosia sitten on sytyttänyt. Tällä tulella jokaisen tänne tulevan sielu on pääsevä ruumiistaan.
Vanhin poika sytyttää ruumiin puupedillään palamaan jalkopäästä käsin. Heinä palaa vinhasti, rutikuivat klopit nappaavat liekeistä kiinni. Kääreistä avatut kasvot alkavat pian hikoilla liekkien tunkeutuessa pidemmälle, syvemmälle. Ja niin lähiomaiset katsovat rakkaansa viimeisiä hetkiä täällä fyysisessä maailmassa. Hänen sielunsa pääsee vapauteen, jotta voisi myöhemmin syntyä uudelleen uuteen ruumiiseen.
Näissä hautajaisseremonioissa ei itketä. Tarina kertoo, että kauan, kauan sitten eräs vaimo, Shani nimeltään, toi aviomiestään poltettavaksi ja surussaan heittäytyi itsekin miehensä liekkeihin. Hän lähti tästä maailmasta miehensä rinnalla, eikä sen jälkeen naisia ole laskettu mukaan tuhkaamiseen. Koska naiset ovat tunteellisia, he selittävät. Jos joku mies itkee, hänen veljensä tukee itkevää hartioista ja osoittaa: katso, tuossa vieressä palaa toinen isä, ja tuolla toinen, kolmas, neljäs. Sinä et ole yksin sillä moni muukin on menettänyt läheisensä, sellainen on elämän kiertokulku. Ei tarvitse itkeä.
Sillä tällä paikalla toden totta palaa ruumiita useita, yhtä aikaa, kellon ympäri, veden rajassa alimmat kastit, kiviportaat erottavat seuraavien kastitasojen polttotasanteet ja aivan korkeimmalla, erillisellä aidatulla alueella korkeimmat pappiskastit. Jo palaneiden ruumiiden jäänteitä kytee siellä täällä, kaikkialla tuoksuu savu, tuhkaa lentää ilmassa. Ja kaiken sen keskellä kävelee lehmiä.
Kolmen tunnin kuluttua ruumis puukasoineen on palanut. Vanhin poika etsii tuhkan seasta luiden jäänteet, sillä pala miehen rintalastaa, naisen lantiota, jää palamatta. Luiden jäänteen viedään Gangesiin, ja sinne ne jäävät.
Gangesin pohjasta löytyy myös nuorina kuolleet lapset, sillä he ovat viattomia eivätkä tarvitse polttamisen tuottavaa puhdistusta. Heidän ruumiinsa ympärille sidotaan kivi ja heidät upotetaan pyhään veteen.
Maasta, vedestä, ilmasta, tulesta ja taivaasta sinä olet tullut ja maaksi, vedeksi, ilmaksi, tuleksi ja taivaaksi sinä palasit.