Polkuja iholla

Istun entisen toimistorakennuksen, nykyisen pakolaistalon sohvalla, kun ateenalainen toveri tulee harmissaan eteisestä. Kuinka kerrot majapaikkaa etsivälle avioparille, miehelle ja raskaanaolevalle naiselle, että meillä ei ole tilaa majoittaa heitä, hän kysyy. Kuinka kerrot että talo on aivan täynnä, että te ette mahdu?

Monennellako kuulla hän on raskaana, kysyn. Vaikka ei se muuta mitään, että hän on raskauden loppuvaiheessa. Talo majoittaa silti jo nyt yli kapasiteettinsa.

Sama tilanne toistuu toisessa pakolaistalossa, kun kesken englannintunnin sisään tulee saksalainen vapaaehtoinen. Hänellä on kontakti kahteen veljekseen, 15- ja 16-vuotiaisiin, joilla ei ole yösijaa. Kello on silloin seitsemän illalla, ulkona on jo pimeää ja ateenalaisella mittakaavalla kylmä. Talo on täynnä, pojat ei mahdu.

Kreikka kompuroi saapuneiden pakolaisten majoittamisessa, eikä ihme. Heitä on tullut Kreikan rannoille jo miljoona (2015-2016), ja siihen nähden kreikkalaisten ehtymätön vieraanvaraisuus ja avuliaisuus on hämmästyttävää. Ateenassa anarkistit ovat tarttuneet majoitusongelmaan valtaamalla taloja pakolaisten käyttöön, ja nyt kymmenkunta vanhaa hotellia, toimistorakennusta ja koulua majoittaa muutaman tuhat pakolaista, jotka eivät halua tai pysty asumaan virallisissa pakolaisleireissä. Nekin on täynnä.

Ateenassa liuta yksityisiä vapaaehtoisia etsii iltaisin ja öisin kaduilta asunnottomia ja majoittavat heitä hätäapuna hotelleihin tai vuokra-asuntoihin. Raha siihen tulee omista taskuista ja lahjoituksina. Luonnollisesti haavoittuvaisimmassa asemassa olevat – alaikäiset, raskaana olevat, sairaat jne – ovat etusijalla taistelussa liian vähistä sänky- ja vilttipaikoista.

Joku kysyy turtuuko ihmisten hädän näkemiseen päivä toisensa jälkeen. Kun joka päivä katsoo avuntarvetta – taivasalla nukkuvia, perheensä menettäneitä, pelokkaita, kaikkensa antaneen uupuneita, nälkäisiä, epäluuloon ja odottamiseen kyllästyneitä, yksinmatkustavia nuorukaisia. Taaperoa, josta tuli orpo niin nuorena, ettei sitä itse vielä täysin ymmärrä.

Turtuuko niin että ihmisten ahdinko ei enää tunnu yhtä pahalta. Turtuuko niin että avustustyötä alkaa suorittaa, mieli aktiivisena, mutta sydän suljettuna.

Ei turru. Mitä kauemmin hätää näkee, sen enemmän tuntee. Sen enemmän tietää heidän tarinoitaan, murtuneita unelmiaan, kokemuksia heidän harteillaan. Jokaisella tarinalla oma kertojansa siinä suoraan silmieni edessä, joskus kidutuksen arvet ihollaan, puhelimessa kuvia traumoistaan. Ja sen enemmän he ovat niin kuin minä, me silti nauramme samoille asioille, haaveilemme, toivomme, arvostamme toinen toisiamme. Rakennamme uusia unelmia, samoista palikoista.

Kreikassa on nyt 62 455 (UNHCR 18.12.2016) tarinaa, eikä se ole pelkkä numero.

Nousen portaat anarkistien valtaamaan taloon, entiseen koulurakennukseen, joka nykyisin majoittaa 300 pakolaista. Keväällä nousin näitä portaita joka päivä puolentoista kuukauden ajan. Ennen kuin olin päässyt ylimmälle porrasaskelmalle, lahkeissani roikkui vähintään viisi pikkulasta. Jokaisen lapsen kanssa oli eri leikit ja salaisuudet. Yksi otti vauhtia ja juoksi syliin, heitin hänet korkealle ilmaan eikä nauru ottanut loppuakseen. Toisen kanssa vaihdettiin joka päivä kuulumiset farsiksi, kolmannen kanssa ihailtiin käsilaukun sisältöä. Neljäs, 2,5-vuotias, ei puhunut sanaakaan, mutta ilmaisi kasvoillaan kaikki tunteet pieniä vivahteita myöten. Hänen kanssa me halittiin paljon.

Nyt nousen portaat vallattuun taloon eikä kukaan roiku lahkeissani. Näen ystävällisiä hymyjä, vierailla kasvoilla.

Koulu ei ole enää entisensä, ihmiset ovat vaihtuneet, asiat muuttuneet. Ateena ei ole enää entisensä ilman tovereitani. Kuljen käytäviä, etsin tuttuja, näytän heidän kuviaan ja kyselen.

2,5-vuotias perheineen on lähtenyt 10 päivää sitten Saksaan. Joku on muuttanut IOM:n (International Organization for Migration) tarjoamaan hotelliin Ateenan laidalle, osa on vain kadonnut.

Sitten näen tutun tomeran pikkuneidin, noin 8-vuotiaan, hänellä oli tapana istua paljon sylissäni kun kävelin koulun käytäviä. Hän ei muista minua enää, enkä minä halua muistuttaa. En halua olla aikuinen joka on ensin läheisesti elämässä, sitten katoaa, tulee joskus takaisin ja katoaa uudelleen.

Näen pikkutytön joka keväällä istui aina rattaissa ja opetteli istumaan ilman tukea. Nyt hän hoipertelee pihalla omin jaloin, varovaisesti, uteliaasti.

Näen hänen isänsä, keväällä vahvamielisen ja tomeran, nyt uupuneen ja nöyrän.

Olen juuri lähtemässä pois kun näen herran, jonka perheen kanssa istuin usein keväällä teetä juomassa. Jaoimme monta illallista yhdessä, kymmeniä kuppeja teetä, heidän huoneensa keskellä UNHCR:n harmailla vilteillä. Katseidemme kohdatessa herra hymyilee korvasta korvaan, niin minäkin.