Polkuja iholla

Istun toverin kanssa Ateenan keskustan kukkulan laella. Aurinko on laskenut tunteja sitten. Kaupunki kimmeltää pimeässä, valtaväylä sykkii punaisia ja keltaisia valojuovia.

Mä tykkään kattoa autojen välkettä tolla kadulla, hän sanoo.
Mä tykkään kattoa tota hiljaista kaupunkia, mä sanon.

The city is calm. Like my mind. And the street is busy, like your mind.

Kumpi meistä on busy, sä vai mä, hän kysyy. Sua hädin tuskin tavoittaa kun aina sä oot jossain. Mä vaan istun ja odotan.

Käymme hyvän keskustelun siitä mikä merkitys mielenrauhalla on elämään. Ja kumpi oikeastaan stressaa enemmän, (liian) aktiiviset päivät vai (liian) aktiivinen mieli.

I have a lot to do but I have peace in my mind. You have nothing to do but your mind is busy. Huolia, odotusta, raskaita kokemuksia.

Where are you? I see it in your eyes that you are not here with me.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Sota oli alkanut vain kolme kuukautta aikaisemmin. 16-vuotias poika hakee isälleen leipomosta tuoretta leipää, niin kuin joka aamu ennen isän töihin lähtöä. Sinä aamuna poika ei löydä isäänsä. Isä lähti aikaisin töihin tänään, sanoo äiti.

Taistelut ovat edenneet lähikyliin, tulitus näkyy kauas tielle. Työmatkabussissa aprikoidaan, päästäänkö taisteluiden läpi töihin vai käännytäänkö takaisin. Sitten työmatkabussia ammutaan. Isään osuu luoti, se uppoaa vatsaan ja räjähtää sisäelimiin. Isän koko vatsa on repaleina ja auki. Sairaalassa häntä ei voida enää auttaa, ja viidessätoista minuutissa isä kuolee. Paikalle hälytetyt veli ja kaksi täysi-ikäistä poikaa eivät ehdi nähdä isäänsä elossa.

Kotiin jäivät vaimo ja kymmenen lasta, joista vasta neljä on täysi-ikäisiä. Nuorin on nelivuotias.

Seuraavat kolme päivää naapurit viettävät perheen kanssa. He valmistavat aamiaisen, lounaan ja illallisen, pitävät huolta ettei perheen tarvitse tehdä mitään, että kaiken energian voi käyttää suremiseen eikä muusta tarvitse huolehtia.

Seuraavat kolme vuotta perhe vain istuu ja ihmettelee mitä on tapahtunut, he istuvat sodan keskellä järkyttyneinä ja yrittävät koota elämäänsä uudelleen. Tuntui siltä kuin elämä olisi loppunut edessämme.

Siinä Ateenan pimeällä kadulla kuuntelen tarinaa joka alkaa aamuisesta leipomosta ja päättyy iltakävelylle kanssani. Kuuntelen tarinaa kyynelten valuessa pitkin poskiani.

Miten sua voisi parhaiten auttaa?
– Tuo mulle Syyria.

He kaipaavat Syyriaa, kaikki. Maa oli kaunis, elämä oli hyvää, perhe oli ympärillä. Erityisesti monet aleppolaiset näyttävät mielellään videoita kotikaupungistaan ennen sotaa ja puhuvat kaupunkinsa menneestä loistosta. Kaupunki oli tosiaan kaunis. Mutta maan hallinto oli huono.

Al Assadista puhuminen nostaa tunteet pintaan. Likimain kaikki toivovat Assadin kaatumista, kapinallisten voittoa, vapaata maata. Sillä Assad tappaa mielivaltaisesti. Sillä Assad on sekaisin.

Joku suree Assadin hiljattaista Aleppon valtausta. Siitä seuraa Aleppon siviilien teurastus, hän sanoo. Assad ei välitä heistä, ei säästä heitä. Assadille he ovat kapinallisia, vihollisia, pettureita.

Olen tavannut yhden (1) joka myöntää olevansa Assadin puolella. Hänen huonekavereillaan on vaikeuksia sulattaa toisen mielipidettä, mutta he antavat tyypin olla rauhassa. He päivittelevät minulle kuinka toinen voi ajatella niin. Maamme on sodassa Assadin takia, hän eriarvoisti kansalaiset ja hallitsi diktaattorina, ja tämä tyyppi vain kannattaa Assadia. Miljoonat ihmiset ovat jättäneet kotinsa, maa on tuhottu, Assadin takia. Miten sinä voit kannattaa häntä?

*

Toisaalla puhutaan jälleen Assadista. On mahdotonta, että kukaan pakolaistaloissa asuva olisi hänen puolellaan, joku sanoo. Mä tiedän yhden, vastaan. Ja taas tunteet ovat pinnassa.

Miten samassa huoneessa voi asua ihminen, joka kannattaa Assadia, ja ihminen, jonka perhe on vaarassa tai kuollut hänen takiaan? Mikä kannattajan nimi on? Kerro mulle hänen nimensä. Kerro hänen nimensä, mä haluan puhua hänen kanssaan.

Ei, sä et puhu hänen kanssaan. Hän pysyköön mielipiteineen anonyymina.

الأسد Al assad, leijona.

Kovia kokeneet ihmismielet yrittävät Ateenan vallatuissa pakolaistaloissa auttaa toinen toisiaan. Sillä niissä ei mikään virallinen taho auta, kaikki on hoidettava itse ja itsenäisten vapaaehtoisten avustuksella.

Silmillään lämpimästi hymyilevä syyrialaisherra käy usein pakolaistalon asukkaiden mukana sairaalassa auttamassa tulkkaamisessa. Hänen kasvoillaan säihkyy valo, hänen silmissään tuikkii toivo, hänen puheessaan on energiaa ja tunnetta. Mutta hänen kehonkielensä on arka ja empivä. Onko se nöyryys vai epävarmuus, väsymys vai trauman varjo, en tiedä.

Sairaalassa tapaukset ovat välillä vaikeita, sairaskertomukset hurjia. Yksi mies, syyrialaisherra aloittaa. Yksi mies on tappanut. Hän heitti pommin perheeseen. Hän asuu nyt tuolla yläkerrassa. Haluutko sä nähdä hänen kuvansa, hän näyttää ulospäin niin ystävälliseltä, mutta hän on vaarallinen. Syyrialaisherra kertoo tarinaa silmissään avuttomuus.

Ootko sä itse tarpeeksi tasapainoinen kuulemaan ja käsittelemään näitä asioita jatkuvasti, mä kysyn.

Mä olen raunioina, hän vastaa.

Kiedon käsivarteni 21-vuotiaan ympärille. Itke niin paljon kuin haluat.

Hän itkee ikäväänsä perhettään kohtaan, vanhempiaan, siskojaan ja veljiään, jotka on nähnyt viimeksi kaksi vuotta sitten. Hän kysyy näkeekö heitä enää koskaan. Hän itkee päätyvänsä syvemmälle Eurooppaan, entistäkin kauemmaksi perheestään. Ja kun viimein hänet joskus sijoitetaan sattumanvaraiseen Euroopan maahan, millä rahalla hän matkustaa Turkkiin ja miten pakolaisena saa sinne edes viisumin. Hän itkee lisää.

Tämän nuoren miehen kanssa olen jutellut monet, monet kerrat. Hän puhuu tulevaisuudestaan aina kovin epävarmasti – ei epävarmasti siksi, koska ei tiedä minne päätyy ja milloin, vaan siksi, ettei tiedä onko hänellä tulevaisuutta. Ehkä kuolen huomenna, hän aina sanoo. Ja taas hän vakuuttaa vakavana: Ihan oikeasti. Ehkä mä kuolen.

Pääsemme keskustelussa kuolemasta eteenpäin. Hänellä ei enää ole omia unelmia, hän ei näe sellaisia enää mahdollisiksi. Mun pitää saada töitä että saan rahaa ja voin lähettää sen perheelle. Mä tarvitsen vain että mun perheellä olisi kaikki hyvin. Perhe on hiljattain paennut Syyriasta Turkkiin, kaksi veljeä ovat saaneet töitä ja he tekevät pitkää päivää elättääkseen vanhemmat, siskot, vaimot ja omat lapsensa. Raha ei ole tarpeeksi kaikille.

21-vuotias elää Kreikassa rahatta, hän lähetti matkanteosta ylitse jääneen rahan perheelleen. Kreikassa hän saa järjestöltä kuukausittain 50 € ruokarahaa, jonka voi käyttää vain tietyssä ruokakauppaketjussa. Mitään muuta ei voi ostaa. Yhtäkkiä hän kysyy onko mulla päänsärkylääkettä – mutta jos ei ole, sä et saa ostaa. Hän ei tarvitse rahaa keneltäkään.

Kysyn mikä tekee hänet iloiseksi. Odotan, annan aikaa, olen hiljaa. Ei vastausta. Yhdessä keksimme pienen pieniä hyviä asioita: ihmisten katselu, auringonpaiste. Ihmisten auttaminen.

شوية شوية Shwaye, shwaye. Slowly, slowly. Kohti parempaa.

Syyriassa on sanonta: Kun vieras koputtaa talon ovelle, hänet kutsutaan sisään, ruokitaan, tarjotaan leposija, hänestä pidetään huolta ja hänelle tarjotaan kaikki mitä on. Kolmantena päivänä häneltä kysytään, mikä hänen asiansa on.

Sanonnassa piilee totuuden siemen, juuri sellaisia monet syyrialaiset ovat, näissäkin vaatimattomissa oloissa joissa he nyt Euroopassa pakolaisina elävät.

Lukemattomat ovat ne kerrat kun olen istunut jonkun luona kylässä, UNHCR:n tutuilla harmailla vilteillä teekupin tuoksussa, perheiden kanssa lattialla ringissä leipäpalalla illallista kauhoen, patjoilla vesipiipun kuplinnasta renkaita puhallellen. Kun yömyöhällä kestit saadaan päätökseen, peti valmistellaan patjalle huoneen seinustalle ja kehotetaan lepäämään. Kotiin ehtii huomennakin. He antavat kaiken vieraalle, jonka tapasivat vain hetkeä aikaisemmin.

Vähän väliä istun vallatun pakolaistalon pienessä huoneessa, jonka jakavat perhe ja yksin matkustava herrasmies. Herrasmies on sinnikkäin oppilaani, ainoa joka tulee sitkeästi jokaiselle talon englannin tunnille. Jokaisen oppitunnin jälkeen hän kutsuu huoneeseensa juomaan teetä, istumme ringissä tulkin ja hänen kanssaan, he polttavat tupakkaa lähes ketjussa, muistelevat Syyriaa, upottavat teehensä kauhallisen sokeria ja nauravat kun hitaasti totun itsekin sokeroituun teehen. He laittavat syyrialaista ruokaa, seuraavaksi keittävät syyrialaiset kahvit, ja kahden tai kolmen tunnin kuluttua hädin tuskin laskevat minut huoneesta ulos. Tule kylään useamminkin, he aina sanovat lähtiessäni.

Kun englannin tunneillani yritän nousta hakemaan tuolia myöhässä saapuneelle oppilaalle, joku oppilaista ponnahtaa ylös ja kehottaa: sit, sit, sit. Kun etsin kynää, he tarjoavat omaansa, kun järjestän kirjoituspöytiä, he lempeästi työntävät minut pois tieltä ja järjestävät itse. Kun kävelen ulkona viluissani, he tarjoavat takkinsa pakkasellakin. Joudun kieltäytymään hartaasti monta kertaa.

Päälle päin he ovat sydämellisiä ja valloittavia, mutta vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa oikeasti ymmärrän kuinka rikki nämä kauniit ja vieraanvaraiset mielet ovat.

Yölämpötilat ovat tippuneet, joinain öinä jopa pakkasen puolelle. Jokunen Ateenan keskustan metroasema pysyy poikkeuksellisesti auki läpi yön, jotta kaduilla nukkuvat eivät jäätyisi ulos.

Kierrän Refugees’ Refuge -tiimin kanssa kaupunkia yöllä jakamassa sokerista teetä ja kalkkunasämpylöitä katujen asukkaille. Porukka kiertää saman lenkin kaksi kertaa viikossa, joten toverit patjoillaan ovat tulleet tutuiksi.

Tämä penkillä puistossa vilttien alla nukkuva tyyppi on saapunut kuusi kuukautta sitten Bangladeshista, menettänyt vanhempansa, eikä ikinä paljasta päätään vällyjensä takaa. Hän vain makaa suurimman osan päivästä.

Tämä heppu on saapunut Syyriasta jo kymmenen vuotta sitten. Hän ei paperibyrokratian takia voi hakea turvapaikkaa muista maista, ja vailla työtä on päätynyt Ateenan kaduille. Kreikan vaikean taloustilanteen takia paikallisillakaan ei ole duunia, joten ei sitä riitä pakolaisillekaan.

Tämä nuori mies on kreikkalainen, työttömäksi joutunut, kadulle päätynyt. Hän lukee tyynesti kirjaa niin kuin kuka tahansa meistä kotisohvillamme – mutta hänen kotisohvansa on patja yhdellä Ateenan vilkkaimmista kaduista.

Kuljemme lähes kaksi tuntia, jaamme nelisenkymmentä sämpylää, kuulen nelisenkymmentä tarinaa. Niillä kaikilla on hyvin erilainen alku mutta ne kaikki päättyvät näille vilteille taivasalla.

Kaikki he ovat ystävällisiä sankareita, tervehtivät iloisesti, kiittävät lämpimästi. Osa on niin kotiutunut omaan sopukkaansa, puistonpenkeilleen, rappukäytävien kupeisiin, talojen seinustoille, että sitkeästi haluaa nukkua siinä eikä metroasemalla. Käy kylmät yöt nukkumassa suojassa ja tule sitten takaisin, ehdotamme. Sun paikka ei karkaa mihinkään sillä aikaa.

Uutta vuotta juhlimme pienessä porukassa, kynttilöiden valossa.

Paikalla on kaksi toveria pitkän ja vaikean taipaleen takaa, toinen Syyriasta ja toinen Malista,
kaksi omasta vapaasta tahdostaan koditonta ja työtöntä neitiä, toinen Omanista ja toinen Suomesta,
ja yksi säkenöivä ateenalainen leidi, jonka resurssit ja energia pakolaisten auttamiseksi ei ota loppuakseen.

Jaamme kukin kolme parasta vuonna 2016 elämässämme tapahtunutta asiaa. Ja kerromme yhden, sen kaikkein vaikeimman ja pahimman kohdallemme sattuneen seikan.

Vuonna 2016 vietin seitsemän kuukautta auttamassa heitä jotka joutuivat pakenemaan kotimaastaan.
Autoin turvapaikanhakijoita Suomessa pääsemään jaloilleen, lukutaidottomia oppimaan lukemaan,
jaoin lämpimiä ja kuivia vaatteita mereltä ja merestä saapuneille Lesboksella Kreikassa, vahdin rantaviivaa ja vastaanotin veneitä,
avustin Ateenaan saapuneita tovereita pyörittämään vallattua taloaan, annoin koviakokeneille lapsille koko sydämeni ja kaiken energiani,
jaoin ruoka-apua, polttopuita ja vaatteita Serbiassa, lääkitsin poliisikohtelun jäljiltä haavoittuneita.

Niinä seitsemänä kuukautena näin suunnattoman paljon epätasa-arvoa, rasismia, toivon hiipumista, ihmiselämien luhistumista. Ja siinä uudenvuoden yön illallispöydässä, oman vuoteni murheellisinta hetkeä miettiessä, kun saman pöydän ääressä istuu kaksi ihmistä jotka ovat kokeneet ihollaan kaiken sen mitä minä olen vain katsonut vierestä, minua tyrmistyttää kuinka onnellisessa asemassa saan olla.

En ole itse kokenut suurta epäonnea vuonna 2016, joten surullisinta on ollut nähdä niin paljon murhetta ja eriarvoisuutta ympärilläni, ymmärtää että tällainen maailma nyt on, kaikki tämä hirveys tapahtuu aivan oikeasti täällä, tässä ja nyt, eikä se ole vasta alkanut eikä se ole hetkeen loppumassa.

Oppituntieni välissä istun mielelläni pakolaisten palvelukeskuksen puolityhjässä kahvilassa lounasruuhkan jälkeen. Haen teekupillisen ja istun tarkoituksellisesti yksin pöytään. Kertaakaan en ole ollut viittäkään minuuttia yksin.

Reilu nelikymppinen herra tulee luokseni, tervehtii, tunnustelemme tilannetta small talkilla. Hän alkaa puhua, ensin varovaisesti ja vähän, kertoo entisestä elämästään Syyriassa. Kertoo kahdesta autostaan, kahdesta talostaan. Kuuntelen tarkkaavaisena suoraan silmiin katsoen ja peilaan hänen tunteensa omilla kasvoillani – näen hänen murheensa ja menetyksensä hänen silmissään, tunnen hänen tuskansa vaikken voikaan ikinä ymmärtää kaikkea sitä mitä hänellä on sisällään.

Hän kertoo neljästä kuolleesta veljestään, palaa tarinassaan heihin kerta toisensa jälkeen. Muistelee uudelleen autojaan ja kotejaan, työtään ja alaisiaan, perhettään. Kertoo tyytyväisestä elämästään, ettei hänen tarvinnut huolehtia rahasta. Kertoo kuinka hänellä oli elämässään kaikki.

Miksi minun maalleni on käynyt näin? Miksi me menetimme kaiken? Miksi minulla oli kaikki ja nyt minulla on vain tämä puhelin? Onko sinulla puhelin? Minulla ei ole muuta kuin tämä puhelin. Miksi näin voi tapahtua? Hän vuodattaa surunsa, kaiken epätoivonsa ja väsymyksensä siihen pöydälle.

Hän kertoo kuinka nyt hän joka päivä auttaa muita tovereita, hän on juuri ollut kolme päivää tulkkaamassa sairaalassa. Hän haluaa auttaa sillä kellään muullakaan ei ole enää mitään.

Hetken hän on hiljaa, sitten kiittää: Thank you. You listen to me very well. I like you because you listen to me.

Do you have sisters and brothers, hän kysyy. I have a big sister, sanon. No brothers.

You are my sister now, hän sanoo kiitollisuus silmissään. Thank you, brother, vastaan.

Opetan englantia muutamassa eri pakolaistalossa 2-4 tuntia päivässä. Oppilaat ovat pääasiassa aikuisia vasta-alkajia, suurin osa selviytyi aluksi juuri ja juuri hi how are you -keskustelusta. Nautin opettamisesta ja  ajatuksesta että pystyn siten tarjoamaan heille merkittävän taidon: kyvyn kommunikoida riippumatta siitä mihin maahan he päätyvät.

Oppitunneilla puhutaan paljon perheestä ja Euroopan maista, kahdesta asiasta jotka oppilailla on paljon mielessä. My sisters are in Germany and my brother is in Sweden.

My father is in the sea, kertoo alle 10-vuotias poika silmääkään räpäyttämättä. Toivon että todellisuus on muuta kuin mitä lauseesta ymmärrän. Välillä puhumme vaikeistakin asioista oppilaiden kanssa, mutta nyt ei ole sopiva aika ja paikka sille. Vaihdan aihetta, do you live in Athens now?

Nautin opettamisen psykologiasta, pedagogiikan perusteiden pohtimisesta ja erilaisten opetusmenetelmien kokeilemisesta.  Ensimmäisen Ateenan-viikkoni aikana kiersin eri opettajien oppitunneilla havainnoimassa heidän suhdettaan opetukseen ja oppilaisiinsa, tarkkailemassa ryhmien dynamiikkaa ja opettajien selviytymistä kielimuurista.

Juuri tällaisena vapaaehtoistyö on parhaimmillaan, voin tehdä jotain merkittävää ja todella auttaa, ja samalla opin taitoja joita pidän tärkeinä ja mielenkiintoisina. Mitä enemmän opetan, sen vaikeammalta ajatus Ateenasta lähtemisestä tuntuu – eikä onneksi tarvitsekaan lähteä.